Full Frontal Nudity

Hesarissa inistiin taannoin, ettei Simpsonit uskalla olla kyllin kriittinen. Erityisesti George W. Bushia pitäisi tölviä, mutta heppua ei edes näy uudessa The Simpsons Movie -elokuvassa. Yhdysvaltain presidenttinä huvittaa Bushin sijaan Arnold Schwarzenegger.

Tosiasiassa uusi elokuva onnistuu "neokonservatiivisen" hallinnon kritiikissään paljon paremmin kuin lukuisat muut. Bushia henkilönä on nälvitty jo vuosia ilman sen kummempia tuloksia: jos degeneroituneet eurooppalaiset ja nynnyt itärannikkolaiset väittävät Yhdysvaltain presidenttiä tyhmäksi cowboyksi, hänet mitä luultavimmin tullaan valitsemaan toiselle kaudelle.

The Simpsons Movie tematisoi nykyhallinnon epäonnistuneen ympäristöpolitiikan ja tuo esille hallinnon moraalittomat kytkökset big businessiin - melkoinen saavutus piirroselokuvalta. Elokuvassa springfieldiläiset saastuttavat huoletta ja EPA:n, Environment Protection Agencyn, johtaja on liikemaailmassa rikastunut "stupid white man", joka hyödyntää julkista virkaansa omaisuutensa kerryttämisessä. Leffassa esiintyy myös täysin peittelemättä nykyhallinnon luoma laiton mutta yhä toimiva salakuunteluohjelma, jolla valtio vakoilee omia kansalaisiaan.

Ja itse asiassa myös nykyiselle presidentillekin nauretaan pariin kertaan, joskin etäännytetysti. Arnold tokaisee: "I was chosen to lead, not to read." Lause sopisi suoraan "the deciderin" suuhun. Aivan alussa (elokuvan sisällä olevassa elokuvassa) myös presidentiksi noussut Itchy käyttää ydinaseita ajakseen omaa etuaan ja peitelläkseen virheitään. Kuulostaako tutulta?

No, se poliittisuudesta. Leffa tosiaan alkaa elokuvalla elokuvassa. Itchy ja Scratchy -hahmot ovat saaneet vihdoin oman leffansa, jota Simpsonit menevät katsomaan. Homer ihmettelee, kuka idiootti maksaa nähdäkseen elokuvissa jotain sellaista, mitä voi katsoa televisiosta ilmaiseksi. Ihan hupaisaa metafiktiota, joka toki lämmittää kulttuurintutkijan sydäntäni.

Kovin pitkään olen onnistunut kiertelemään, mutta kaipa minun on vain tunnustettava, ettei leffa ollut aivan mahtava. Se oli kyllä ihan hyvä, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen odotukset olivat huimat: pariin tuntiin olisi pitänyt mahduttaa kaikki parhaimmat vanhat vitsit ja nipullinen uusia. Joku on tainnut kirjoittaa, että jos tämä leffa olisi ollut yksi sarjan jaksoista, se olisi hänen mielestään kymmenen parhaan joukossa. Ehkäpä. Olen nähnyt parempia jaksoja, mutta myös rutkasti huonompia.

Minusta Simpsonien huumori on parhaimmillaan sivuhahmoissa. Suosikkejani ovat Mr. Burns, Ralph Wiggum, Seymour Skinner, Martin ja Nelson. Elokuva keskittyi jälleen Simpsonien ydinperheeseen ja sen toimivuuteen, mutta perheen ongelmat on tematisoitu sarjassa jo niin moneen kertaan, etten jaksa enää innostua aiheesta. Homer oppi jälleen, ettei itsekkyys ole hyvästä. Bart torjui isänsä, mutta lopulta välit korjaantuivat. Marge epäili avioliittoaan. Lisa pettyi isänsä ja muiden välinpitämättömyyteen. Kuulostaako tutulta? Herkullisimmat onelinerit oli jälleen kirjoitettu sivuhahmoille, mutta näitä lohkaisuja ei ollut tarpeeksi.

Tuttuun tapaan mukana oli myös välineen ja sen konventioiden parodiaa, aika osuvaakin. Ihan uutta hupia vanhalle fanille tarjosi tietysti television ja elokuvan ero mediumeina, mitä hyödynnettiin parissa hyvässä vitsissä.

Ei siitä sen enempää. Käykää katsomassa. Ja onhan leffassa tosiaan sitä alastomuuttakin (joka ei totuuden nimissä ole muotopuhdasta full frontal nudityä).

PS. Youtube vilisee "best scene ever" -tyyppisiä klippejä myös Simpsoneista. Oma suosikkini on erinomaiseen Amadeukseen pohjautuva Nelson Beethovenina: http://www.youtube.com/watch?v=gNQaZbhkIgA&mode=related&search=

Vielä John McClanesta

Tiesittekö muuten, hyvät Die Hardien ystävät, että sarjan kolmanteen elokuvaan on tehty myös vaihtoehtoinen loppu. Youtube tarjoaa: http://www.youtube.com/watch?v=rSpYb0qKurY

Lienee selvää, miksei tätä ole voitu käyttää. John McClanehän on pohjimmiltaan "an american working class hero", paino amerikkalaisuudella. Hahmon työväenluokkaisuus (tai vetoavuus työväenluokkaiseen yleisöön) tulee parhaiten esille sarjan ensimmäisessä elokuvassa: McClane hikoilee hihattomassa paidassa ulkomaalaisten, viisastelevien pukumiesten keskellä. Kolmosessakin McClane kärsii krapulastaan parta ajamatta. Sen sijaan vaihtoehtoisessa lopussa Bruce Willis on jonkinmoinen köyhän miehen James Bond.

Kunnon rymistelyä

Die Hard 4.0 on juuri sellainen elokuva, kuin sopikin odottaa. Onnetonta ja ponnetonta dialogia, päätöntä juoksentelua "käsikirjoituksen" viitoittamalla tiellä ja oikein reipasta rymistelyä, jota on ilo katsoa. Hollywood-väki ei ole vieläkään Newtoniansa lukenut, mutta minkäs teet. Suurin harmitus leffassa oli John McClanen aika kehnot one-linerit. Edes viittaukset menneisiin seikkailuihin eivät olleet kovin osuvia. Pisteet siis ryminästä, näppäristä kamera-ajoista ja CCR:stä.

Koska WTC-iskujen jälkeen mikään ei ole ennallaan Hollywood-maailmassa, on uusinta Die Hardiakin hauska pohtia siltä kantilta. Levitetäänhän elokuvaa Yhdysvalloissa nimellä Live Free or Die Hard. Kun aiemmissa osissa John McClane on erittäin vastentahtoisesti, jatkuvasti valittaen ja viime kerralla vieläpä kunnon krapulassa joutunut sankarin rooliin, tällä kertaa hän omaksui velvollisuutensa vähän turhan nopeasti. McClane selitti nuorelle, väkivaltaan aluksi oudon vastentahtoisesti suhtautuvalle nörtille, että pakkohan tämä on tehdä, kun kukaan muukaan ei hoida hommaa. Vähän niin kuin Yhdysvallat Irakissa ja missä lie muualla?

Mielenkiintoisin "lohkeama" tai monitulkintainen elementti elokuvassa on soundtrackilla soiva Creedence Clearwater Revivalin "Fortunate Son". Veljeni huomautti huvittuneena, että taas ovat hipit päässeet väkivaltaa ja sotaa propagoimaan. Fogertyn ja kumppaneiden biisihän kritisoi aikoinaan Vietnamin sotaa ja sitä, että sotimaan lähetettiin pääasiassa köyhien perheiden poikia. (Vanha viisaus siitä, että sodissa vanhat miehet tapattavat nuoria poikia, päti Vietnamissakin. Tilastotieteen opettajani selitti kerran, kuinka silloin järjestetyissä kutsunnoissa käytetty arvontametodi oli itse asiassa puolueellinen.)

No, mitä "Fortunate Son" sitten tarkoittaa Die Hardin kontekstissa? Eivätkö tekijät ole lainkaan tunteneet biisin historiaa tai kuunnelleet sen sanoitusta? Onko elokuvassa piilotettuja sodanvastaisia alavirtauksia? Vai edustaako kappale amerikkalaista everymania ja systeeminvastaisuutta/hallituksen kritiikkiä? Tätä voinee hyvin verrata The Bossin vuodatuksen "Born in the U.S.A." erilaisiin "käyttöihin".

Lopuksi Chris Rockin kommentti eilen esitetystä Late Night with Conan O'Brienistä. Rock toivoi, että Yhdysvallat olisi valmis mustaan presidenttiin - onhan sillä jo ollut "a retarded one".



PS. Deadwoodin ystävät voivat bongata leffasta sheriffi Bullockin esittelemässä toista ilmettään (so. ilman viiksiä).

"My my, how modern the old folk have become"

TV2 esitti eilen karnevalistisen ja parodisen spagettiwesternin Nimeni on Nobody (Il mio nome è Nessuno, 1973). Taustapiruna on häärinyt Sergio Leone, jonka tuotantoon parodian kärki kohdistuu. Jopa suuri Ennio Morricone tuntui paikoin pilailevan omalla musiikillaan. Elokuvaa on tulkittu jälleen yhdeksi ”viimeiseksi lännenelokuvaksi”, mutta minusta varsinkin Henry Fondan esittämän Jack Beauregardin loppumonologi oli pikemminkin soihdun luovuttaminen eteenpäin kuin mikään hautajaispuhe. Toki elokuvassa oli peijaistenkin tuntua: wild bunch lyötiin jälleen, ja itse Sam Peckinpahkin makasi kuuden jalan syvyydessä. Villin lännen ja Yhdysvaltain historiallinen muutos rinnastuu metafiktiivisesti lännenelokuvan tekemisen tasoon.

Vaikka westernin kuolemaa on ennustettu tiuhaan, ovat huhut aina osoittautuneet liioitelluiksi. Uudistumiskykynsä genre on viimeksi näyttänyt HBO:n erinomaisessa Deadwoodissa.

Renessanssisaippuaa

Klassikkolukupiirimme Kesäkaanon käsitteli eilen William Shakespearen näytelmät Macbeth ja Rikhard III, jotka molemmat kuvaavat yläluokkaista murhaleikkiä ja vallananastajaa tavoitteenaan kruunu. Macbethin kompleksisuus, epäröinti ja häilyvämmät ihmiskuvaukset vetosivat lukupiirin muihin osallistujiin, mutta minua viehättivät Rikhard III:n suoraviivaisuus ja perhetragedian piirteet. Näytelmän nimihenkilö edustaa jonkinmoista puhdasta pahuutta - epämuodostunutta ulkonäköään myöten - ja petollisesti mutta varmasti tapattaa sukulaisiaan, jotka edeltävät häntä perimysjärjestyksessä.

Tulevan kuningas Rikhard III:n pahuuden vastapainona näytelmässä on runsaasti liiankin hyveellisiä hahmoja. Lopulta oikeudenmukaisuuden valtakuntaan palauttaa Richmond, jota lievän kornisti tsemppaavat voittoon Rikhardin uhrien kummitukset. Rikhard III muistuttaa rakenteellisesti toimintaelokuvaa tai trilleriä, jossa pahis on jo saavuttamaisillaan päämääränsä, kunnes sankari viime hetkellä pelastaa päivän. Ainoana erotuksena on mainittava se, että näytelmässä sankari esiintyy vasta lopussa. Kantavana toimijana onkin murhanhimoinen vallananastaja, jossa roolissa muuten näkisin mielelläni John Lithgow'n.

Molemmissa näytelmissä suurimpana virheenä pidin turhien hahmojen isoa määrää. Erilaista hoviväkeä pyörii jaloissa sotkemassa nerokkaan yksinkertaista perusasetelmaa (Macbethin epäröinti ja petollisuus; Rikhardin puhdas pahuus ja perheen kärsimys). Opiskelukaverini, teatterintekijä J tosin huomautti aivan oikein, että Shakespeare kirjoitti näytelmänsä omalle seurueelleen ja piti tietysti huolen siitä, että jokaiselle riitti rooli. Kuulemma "ylimääräisiä" henkilöitä usein karsitaankin, kun Shakespearen näytelmiä esitetään. Minua ainakin lukijana häiritsi se, että monilla hahmoilla on näytelmissä täsmälleen sama funktio. A.J. Greimas'n aktanttimallin termeillä siis samaa aktanttia edustaa usea eri aktori.

Strukturalistit ovat muuten luoneet runsaasti tällaisia näppäriä leluja, joilla voi pseudotieteellistää sen, minkä voisi sanoa suoraankin. Aktanttimallin lisäksi vaikkapa semioottinen neliö on hyvä esimerkki - alkujaan sekin kai Greimas'n tekele. Leikki sikseen, minusta tällaisista selventävistä malleista voi olla iloa ja apua kirjallisuudenkin jäsentämisessä, mutta suhtauden kuitenkin kovin skeptisesti siihen ajatukseen, että aivan erityisesti juuri tällaisten mallien avulla voitaisiin tavoittaa jotain olennaista fiktiosta. Yleisellä tasolla ajatus kirjallisuudesta ja sen lukemisesta pelkkänä struktuurien kiertona ja havaitsemisena vaikuttaa kovin köyhältä. Paradoksaalisesti kuitenkin tästä strukturalismi-antipatiastani huolimatta semiotiikka on viime aikoina kiinnostanut minua. Ehkä aihe ansaitsee tarkempaa pohdiskelua vielä myöhemmin.

Lopuksi vielä sananen lukemieni näytelmien suomennoksista. Lukupiirissä asiaa käsiteltiin vähän laajemminkin: muun muassa kiiteltiin vuolaasti WSOY:n suurprojektia ja todettiin, että Matti Rossi on valtionpalkintonsa ansainnut, eikä menneillä, sinänsä tuomittavilla typeryyksillä voi olla sen myöntämiseen mitään vaikutusta. Lukemani Macbeth oli Paavo Cajanderin koukeroinen käännös, eikä Rikhard III:kaan ollut näitä uusia käännöksiä vaan Rossin varhaisempi työ vuodelta 1968. Rossi suomensi Rikhard III:n Helsingin kaupunginteatterille, jossa Kalle Holmberg ohjasi näytelmän samana vuonna. Saatesanoissaan Holmberg kirjoittaa:

Mutta kaiken tämän takaa me alusta alkaen etsimme kuninkaitakin mahtavampaa tekijää, niitä jotka rakensivat kuninkaiden laivat, ruokkivat heidät ja kuolivat heidän sodissaan. Annoimme heille äänen, balladin jossa nuori työläinen laulaa rauhasta ja rakkaudesta, laulun jossa taisteluun valmistautuva sotilas kertoo kuninkaansa pyhästä sodasta, tuskasta, ruumiista, orvoista ja itsepetoksesta.

Nykylukijaa, minua siis, näytelmätekstin loppuun liitetyt kaksi laulua, joita en nyt ryhdy toistamaan tässä, kaikessa idealistisuudessaan ja sotilaan laulu avoimessa pasifistisuudessaan hieman huvittavat, sillä onhan ne ympätty mukaan suoranaiseen renessanssisaippuaan, josta television katsojat (tai antiikin teatterin tuntijat) voivat bongata tutut perhekiistat, kostosuunnitelmat, yksinpuhelut ja sen sellaiset. Ehkä 1968 näytelmää osattiin lukea avoimena tekstinä, joka avautuu, niin kuin sen halutaan avautuvan. Vaan osataan sitä vieläkin: näin taannoin Mysteeriteatterin esityksen Romeo ja Julia ovat kuolleet, jossa me harmillisen harvat katsojat saimme hämmästellä kahden miehen romanssia.


Luetut:

Shakespeare, William Macbeth. Kokoelmassa Draamoja II vuodelta 1994. Suom. Paavo Cajander. Helsinki: WSOY.

Shakespeare, William Rikhard III. Suom. Matti Rossi 1968/1977. Helsinki: Tammi.