Uuskeskiaikainen verkostovaltio, bulgarialaista monarkismia ja muuta mukavaa

Luin äskettäin artikkelikokoelman Euroopan rajat - Laajentuva Euroopan unioni. Tapio Raunion ja Teija Tiilikaisen vuonna 2002 toimittama opus tarkastelee EU:n suurta itälaajenemista vähän ennen sen tapahtumista. Kirjassa puhutaan siis "hakijamaista" Bulgaria, Kypros, Latvia, Liettua, Malta, Puola, Romania, Slovakia, Slovenia, Tshekki, Turkki, Unkari ja Viro. Osa otettiin sittemmin mukaan leikkiin, osaa ei. Kokoelma pohtii todella monipuolisesti muun muassa päätöksentekoa, taloutta, puoluelaitosta, yhteistä ulkopolitiikka ja jäsenyysneuvotteluja laajentuvassa unionissa, mutta välillä kuitenkin Euroopan rajat koettelee sietokyvyn rajoja.

Esimerkiksi artikkeliinsa "Joustava integraatio" Peter Ekholm on liittänyt "selventävän" 9-sarakkeisen ja 7-rivisen taulukon joustavuusmallien avainmääritelmistä. Koska skannerin jälki oli todella kehnoa tarjoilen sinulle, lukija, nyt vain yhden otteen tuosta taulukonkammotuksesta. Tiedä siis jatkossa, että joustavan integraation joustavuusmallissa, jonka esikuvana tai tavoitteena on avoimet kumppanuudet, sopimussuhde on luokkaa sopimusten ulkopuolella, mutta se voi myös rajoittaa säännöstöä. Hallintotieteen arvosana ei olekaan koskaan kuulunut suunnitelmiini.

Alan muuten ymmärtää, miksi Esko Seppänen pitää Tiilikaista kovana federalistina. Kokoelman kirjoittajien tekstejä saattaisi hyvinkin lukea jonkinmoisten "EU-uskovaisten" kirjoittamina. Ehkä syynä on vain se, että tutkijat ottavat EU:n jotenkin annettuna, tavallaan itsestäänselvyytenä. Tuskin sitä pitää jatkuvasti kyseenalaistaakaan. Eihän suomalaista yhteiskuntapolitiikkaakaan tutkita siten, että aluksi pohditaan Suomen olemassaolon oikeutusta ja vaihtoehtoja sille (kansallisvaltioiden muodostumista ja tulevaisuutta tutkitaan toki kriittisesti muissa yhteyksissä). Kyse on toki vain rajauksista ja näkökulmista.

Kokoelman helmiä ovat Raunion artikkeli hakijamaiden puolulaitoksesta ja Sami Moision "Rajat, identiteetti ja valta: Laajentumisen poliittinen maantiede". Raunion esitys näiden itäisten hakijamaiden puoluelaitoksesta ei ole kovin mairitteleva: epävakaat puolueet, vaihtelevat intressiryhmät, isotkin äärioikeistolaiset liikkeet, eikä lainkaan vihreitä (vaikka sosiaalidemokraattisissa puolueissa taitaa olla myös piipertäjäsiipensä). Meikäläisiin vakaisiin oloihin tottuneelle kummallisesta puoluekentästä käyköön esimerkkinä bulgarialainen Simeon II, joka vuoden 2001 vaaleissa on saanut 42,7 prosentin kannatuksen. Puolue on "kansanliike maan kruunaamattoman kuninkaan, Espanjassa liikemiehenä toimineen Simeonin valitsemiseksi".

Moisio puolestaan esittelee kolme mallia EU:n alueelliseksi hahmoksi ja rajoiksi. EU voisi olla 1) liittovaltio, 2) valtioliitto tai 3) keskiaikaisen keisarikunnan kaltainen löyhien rajojen ja paikallisuuden luonnehtima subjekti eli uuskeskiaikainen verkostovaltio. Valtioliitto jää maininnalle, mutta liittovaltiota ja uuskeskiaikaista verkostovaltiota tai keisarikuntaa Moisio vertailee lähemmin. Liittovaltiota luonnehtii uuswestfalenilainen moderni tilakäsitys, kun taas uuskeskiaikainen verkostovaltio edellyttää postmodernia tilan ymmärtämistä. Moision ideat ovat erittäin mielenkiintoisia, enkä ryhdy niitä sen kummemmin referoimaan - kannattaa lukaista. Lyhyesti voisi sanoa, että liittovaltio olisi ehkä oikeudenmukaisempi ja tasa-arvoisempi asukkailleen, mutta postmodernisssa/uuskeskiaisessa verkostovaltiossa olisi hauskempaa.

Aivan lopuksi haluan vielä nostaa esiin Mikko Mattilan toiveen, jonka hän esittää päätöksentekoa käsittelevän artikkelinsa lopussa. Nizzan sopimusta esiteltyään Mattila kääntää katseensa tulevaan ja mainitsee EU:n perussopimuksia uudistamaan valitun konventin. "On syytä toivoa, että tämä konventti onnistuu valmistelutyössään paremmin kuin Nizzan sopimuksen valmistelijat." Ja kuinka sitten kävikään.

Luetut:

Raunio Tapio ja Tiilikainen Teija (toim.) 2002 Euroopan Rajat. Laajentuva Euroopan unioni. Helsinki: Gaudeamus.

Mustan huumorin ystäville

Piakkoin on luvassa merkintöjä lukupäiväkirjaan, mutta ennen niitä linkkivinkki mustan huumorin ystäville:

Suunnittele oma hautakivesi

Hulvattominta tässä makaaberissa palvelussa on ehdottomasti se virheilmoitus, jonka Internet Explorer antaa, kun ei valitse yhtäkään tarjolla olevista ristin kuvista. "Olkaa hyvä ja valitkaa risti!"

Se lyö laudalta jopa muinoin Windowsilta saamani (sinänsä elämänmyönteisemmän) nootin "Ei ehkä".

Koska tänään on maanantai, enkä voi siksi heittäytyä terävän analyyttiseksi, jätän lukijan pohdittavaksi, kertooko tällainen palvelu ajastamme individualismin ja liiallisen yksilökeskeisyyden karua tarinaa, vai onko kyseessä arkisen elämän (tässä yhteydessä kuoleman) siirtyminen Internetiin. Pariutuminen, lapset ja neulominenhan ovat täällä jo.

Viimeinen pöytä

Taannoin veikkasin Jennifer Harmania ensimmäisen PPT-turnauksen voittajaksi. No, äsken esitetyssä finaalissa Harman putosi pelistä ajoissa ennen loppukähinöitä. Mainitsin myös kolme muuta nimeä, joista yksi, John Juanda, kuuluikin turnauksen voittajalle.

Jäin vähän harmittelemaan turnauksen kakkosen, sympaattisenoloisen Chris Biglerin kohtaloa. Bigler pelasi ovelasti ja harkiten, vaihteli pelityyliään ja ajoittain "luki" Juandaa varsin hyvin. Itse asiassa Biglerin tyyli saattaa hieman muistuttaa omaani - erityisesti heikkouksien osalta. Viimeisessä kädessä Bigler maksoi Juandan all-in-korotuksen ässä-kasilla (Juandalla oli kolmospari), mikä oli oikeastaan ihan fiksu veto, sillä ässä-hai on todennäköisesti parempi aloituskäsi texas hold'emissä kuin satunnaiset kaksi korttia.

PPT jatkuu ensi viikolla kokonaan uudella turnauksella. Kannattaa uhrata lauantai-iltansa tai olla fiksumpi kuin minä ja hankkia tallentava digiboksi.

Salaliittoteoria

Mitä luulette, että asuntomessut tuo tähän pendelöintiä harrastavien ihmisten väestölisäykseen mukanaan?

- toimittaja Radio Suomessa 12.7.2007 noin klo 14.10

Äiti huolestui: Oletko irstas, Antti Tuisku?

- jompikumpi iltapäivälehti lööpissään tänään Simonkylän Ärrällä

Dadaismi elää ja voi hyvin. Onkohan kukaan koskaan epäillyt maailmanlaajuista dadaistien salaliittoa? Luulen, että se olisi puhtaan tilastollisesti paljon selitysvoimaisempi kuin monet muut aiemmin esitetyt käsitykset siitä, ketkä tätä maailmaa pyörittävät. Vavise, Bilderberg!

Kannattaa muuten lukea Kemppisen blogia. Hurjaa menoa sielläkin tänään.

Hajatelmia I

On se sentään pokeria. SubTV esittää E! Entertainment -sarjassaan Phil "Unabomber" Laakin isännöimän Pokeria Hollywoodissa (Hollywood Hold'em) -julkkispokeriohjelman. Formaatissa Laak vierailee aina jonkun enemmän tai vähemmän tunnetun ihmisen kotona ja pistää kotipelin pystyyn. Laak itse toimii jakajana ja kommentaattorina, kun julkkis ystävineen (osa julkkiksia, osa taviksia) pelaa texas hold'emiä. Sinänsä ohjelma on ihan viihdyttävää vaihtelua ammattilaispeleille - varsinkin jos nauttii jatkuvista all-in-tilanteista. Vaikka kaveriporukan vitsailu vaikuttaa välillä kovinkin teennäiseltä, osuvat kommentit toisinaan sangen hyvin. Eilisen pelin kakkonen kertoi muuttaneensa strategiaansa yhdennentoista oluen jälkeen. No, on se sentään pokeria. (Laak muuten tiettävästi seurustelee Jennifer Tillyn kanssa, joka on viehättävä piristys pokerinörttien keskellä.)

Ihan kokonaan en voinut eilistä pokeripeliä katsoa (onneksi), sillä ykkönen uusii vihdoinkin mainion brittikomedian Kyllä, herra ministeri. Muistan sarjan lapsuudestani. Yhä vaan yhtä hauskaa ja älykästä. Uusiminen ei ollut laisinkaan "rohkea päätös" Yleltä, mistä sarjan ystävät ovat varmasti kanssani samaa mieltä. Tehdäänköhän älykästä komediaa vielä jossain?

Aamun Hesari kertoi kellarimurtojen vähentyneen alan ammattilaisten jäätyä eläkkeelle. Nuoret eivät kunnioita perinteitä, on kai tulkinta. Tämä on pikemminkin osoitus huolestuttavasta kehityksestä, joka liittyy niin sanottujen suurten ikäluokkien eläköitymiseen: vaikka meidän ikäpolvellemme on lupailtu runsaasti töitä, ei tosiasiassa eläkkeelle siirtyvien ammattilaisten paikkoja enää täytetäkään. Kuka kohta varastaa vanhat leivänpaahtimemme ja liian pienet monot?

Lopuksi linkkivinkki: http://transport.wspgroup.fi/hklkartta/. Vaikuttaa ihan näppärältä, mutta minusta Kalle Koskisen täysin ilmainen kännykkäsovellus BusWatch on edelleen paras tapa seurata joukkoliikenteen pysäkkiaikatauluja (ainakin niillä vakiopaikoilla). Olen käyttänyt ohjelmaa jo muutaman vuoden. Ei vieläkään valittamista, vaikka Kalle muinoin juhlissa pyytelikin palautetta. Ohjelma osoittautui erittäin hyödylliseksi myös erään kerran, kun lauma tylsistyneitä lukiolaisia väitti joutuvansa kiiruhtamaan pian meneviin busseihin. Tarkistin pikaisesti aikataulut, ja hämmästyneet teinit joutuivat kestämään luennointiani tunnin loppuun asti.

Palautetta toimittajalle

Olen nyt ensimmäistä kertaa elämäni aikani kirjoittanut palautetta toimittajalle. Luulen, ettei tämä jää viimeiseksi, sillä olen aina nauttinut valittamisesta aivan erityisen paljon. Täytyykin tähän alkuun pyytää anteeksi ystävältäni J:ltä, joka työskentelee toimittajana ja sai siksi kuunnella eilen vaahtoamistani aiheesta, vaikka olikin varmaan varautunut rentouttavaaan terassi-iltaan.

Minulla siis kieltämättä vähän kiehahti yli, kun luin 4.7.2007 Vantaan Sanomissa ilmestynyttä toimittajan kirjoittamaa kolumnia (tai kolumnintapaista tekstiä). Olkoon toimittaja tässä yhteydessä "AK". Jutun otsikkona oli "Juhannus luotiliiveissä", ja se käsittelee väkivaltarikoksia ja AK:n omaa suhtautumista (pelkoa) niihin.

Ensimmäinen osa antamaani palautetta koski sitä, miten tällaisessa kolumnitekstissä voi käyttää oikeasti tapahtuneita rikoksia. AK rinnastaa juhannuksena Mäntsälässä konsertissa tapahtuneen surman motiivittomiin rikoksiin, vaikka kyseisen teon takanahan oli tiettävästi vanhat riidat ja kosto. Toimittajalta voitanee odottaa pitäytymistä tosiseikoissa, vaikka tekstilaji onkin uutista vapaampi.

Toiseksi ihmettelin AK:n yksittäistä kommenttia Porvoon taannoiseen puukotukseen. AK kirjoittaa: "Eipä olisi paljon harmittanut, vaikka poliisi olisi taltuttanut Porvoon puukkojunkkarin kumiluoteja järeämmillä ammuksilla ja strategisempaan paikkaan." Kysyin toimittajalta, vihjaako hän, että puukottaja oltaisiin voitu tappaa, vaikka hänet saatiinkin taltutettua muuten. Poliisin väliintulon jälkeenhän mies ei enää pystynyt vahingoittamaan ketään. Jäin myös miettimään, onko AK:n mielestä tällainen perusteettoman väkivallan käyttäminen oikeutettua niin sanottujen sekakäyttäjien ohella myös esimerkiksi mielenterveyspotilaisiin.

Viimeiseksi kritisoin kolumnia lähinnä pelkoa lietsovaksi, sillä siinä muun muassa otettiin esille jo joitakin vuosia vanha kirvessurma metrossa. AK kertoi istuvansa metrossa yhä "tarkasti siten, että takanani on seinä ja edessäni suora näköyhteys ovelle päin" ja perustelee tätä sillä, että "eipähän satu ikäviä yllätyksiä". Jokainen saa toki istua metrossa, miten haluaa, mutta onko tämä todella tarpeellista kirjoittaa lehteen? AK kirjoittaa Jarkko Sipilän esittämästä tiedosta, jonka mukaan "tuntemattomiin vastaantulijoihin kohdistuneet henkirikokset ovat yhä yleisempiä". Yleisempiä kuin milloin? Komparatiivi kaipaa vertailukohtaansa. Näin saattaa hyvinkin olla, mutta väkivaltarikokset kaiken kaikkiaan ovat kai vähentyneet Suomessa. Uutisointi (ja kolumnointi) taas on lisääntynyt.

AK:n teksti oli päällisin puolin ihan asiallisen kepeä, eikä sitä tokikaan voi syyttää mistään kiihkoilusta. En ole koskaan ollut näiden toimittajien kirjoittamien kolumnien suuri ystävä, sillä ne vaikuttavat lähinnä olevan toimitukselle helppoa sisältöä lehden sivuille, ja vakiopalsta täytetään, vaikkei sanottavaa olisi. Ainakin AK:n kolumni herätti enemmän ajatuksia kuin monet sepustukset siivouksesta, lastenhoidosta ja ärsyttävistä mainoksista.

Teoriasta, lyhyesti mutta ytimekkäästi

Jonathan Cullerin Literary Theory. A Very Short Introduction (OUP 1997) on erinomainen esitys kirjallisuudentutkimuksen peruskysymyksistä ja niistä ajatuksista ja ongelmakohdista, joihin kuka tahansa alan opiskelija jatkuvasti törmää opinnoissaan. Tämä kirja tulisi luetuttaa kaikilla fukseilla. Culler käy läpi peruskauran Saussuresta metaforaan ja metonymiaan sekä kertojasta queeriin, mutta laatii samalla yhtenäisen tekstin, joka jatkuvasti miettii, mitä 'teoria' itse asiassa tarkoittaakaan kirjallisuudentutkimuksessa. Se ei nimittäin ole kirjallisuuden teoriaa. Nimensä mukaisesti erittäin lyhyessä kirjassaan Culler tuo oivasti esiin (nyky)teorian moninaisuuden ja prosessiluonteen.

Erityistä kiitosta Culler ansaitsee kirjasensa mietitystä rakenteesta. Tietoisesti on hylätty perinteinen koulukuntia ja oppisuuntia kronologisesti esittelevä malli (jota edustavaan opukseen aion tarttua seuraavaksi), vaan Cullerin ajattelua rytmittää jatkuvasti kysymys teoriasta, siitä mikä oikeastaan on "ei-kirjallista" kirjallisuudentutkimuksessa. Kotimaisista alan perusesityksistä lähelle Culleria tulee Outi Alangon ja Tiina Käkelä-Puumalan toimittama Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä (SKS 2001), joka ei kuitenkaan antologiana kykene luomaan samanlaista yhtenäistä esitystä eriävästä aiheesta. Peruskäsitteiden suurin ongelma on materiaalin runsaus: kun kukin kirjoittaja on yrittänyt saada lyhyeen artikkeeliinsa kaiken oleellisen omasta aiheestaan (toki selkeitä painotuksia tehden), on alaan vasta tutustuvan opiskelijan hyvin vaikea saada oikeanlaista kokonaiskuvaa tutkimusalasta. Toisaalta taas Culler on karsinut teoksestaan pois ehkä liikaakin klassikkotutkimuksia tai muuten edustavia esimerkkejä, joita Peruskäsitteiden kirjoittajat tarjoavat runsaasti. Toki tämän antologian tavoitekin (käsitteiden määrittely ja niiden historian esittely) eroaa osin Cullerin päämäärästä.

Jokaisen suomalaisenkin kirjallisuusalan opiskelijan kannattaa lukaista Cullerinsa. Kirja on tosiaan erittäin lyhyt, ja siinä on jokunen hauska pilakuvakin. Aivan erityistä kiitosta Culler ansaitsee esimerkiksi poetiikan ja hermeneutiikan eron havainnollistamisesta lingvistiikan avulla. Myös kirjallisuudentutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen suhteen analyysi on sovinnollisen osuva.

Luetut:

Culler, Jonathan 1997 Literary Theory. A Very Short Introduction. OUP.
(Alanko, Käkelä-Puumala (toim.) 2001 Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä. Helsinki: SKS.)