Olin näemmä unohtanut mainita vielä yhden kesälomalla lukemani teoksen, nimittäin Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit. Teos aukeaa niin moniaalle - ainakin muistamiseen, kertomiseen, kokemiseen, merkkeihin, merkityksiin, matkustamiseen, dualismeihin, elämään ja kuolemaan, uneen ja valveeseen, karttoihin, inhimillisen tiedon luonteeseen - että tuntuisi typerryttävältä yrittää kirjoittaa siitä mitään yleisluontoista ja analyyttistä näin lyhyessä tekstilajissa tai näin vähäisessä ajassa.
Sanottakoon, että teos kuuluu nykyään suosikkeihini. Ottaisin mielelläni yhden kappaleen kirjahyllyyni, jotta voisin palata siihen aina ajoittain. Pieni epäilys vallitsee: onko Näkymättömät kaupungit sittenkin esimerkki middlebrow'sta? Onko se siis valheellisen "korkeaa", oikeasti vailla sitä, mitä "korkeaan" mielletään kuuluvan?
Luetut:
CALVINO, Italo 1976/2007 Näkymättömät kaupungit. Suom. Jorma Kapari. Helsinki: Tammi.
perjantai 7. syyskuuta 2007
Kirstinä & Blanchot
Kaksi kesän lukupiiriä varten luettua opusta jäi silloin kommentoimatta. Niistä siis nyt lyhyet kommentit. Lyhyitä kommentteja lienee luvassa aika runsaasti pitkin syksyä, sillä olen erinäisten kurssivalintojen ja yhden isomman projektin myötä haalinut itselleni melkoisen lukulistan. Omaksi ilokseni ja unohtamisen estämiseksi kustakin teoksesta on aikomukseni kirjoittaa jotain.
Kesän lukupiiri tarjosi erittäin ankean kokemuksen: kaverini H ja minä saimme kahdestaan keskustella kahdesta kirjasta, joita emme olisi halunneet lukea. Myönnettäköön, että tunsin pientä kiinnostusta Väinö Kirstinän runokokoelmaan, enkä pahemmin pannutkaan pahekseni sen lukemista. Sen sijaan Maurice Blanchot'n lyhyt teksti kiteytti erinomaisesti kaiken sen, mistä en pidä ranskalaisessa filosofiassa.
Lukupiirissä oltiin sitä mieltä (se taisi olla H enkä minä), että Kirstinän Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma on kestänyt sangen hyvin aikaa, koska kokoelmaa voi pitää pikemminkin anarkistisena kuin suoran vasemmistolaisena. Televisio oli korostuneesti esillä kokoelman runoissa tavalla, joka loi miellyttävästi tajun siitä, että lukee jotain vanhaa. Kirstinä on ryhmittänyt runonsa vanhan kirjastolajittelun mukaan. Tämän lajittelun eurosentrisyys on suorasukaisuudessaan hämmentävä nykylukijalle. Esimerkkinä osa 4 eli "Maantiede. Matkat. Kansantiede.":
Suosikkini kokoelmasta on scifiksi nimetty "Suomi vuonna 1975", jossa Kekkonen puhuu kuvapuhelua. Runo on niin villin parodinen, että pilkan kohdetta on vaikea nimetä. Kannattaa vilkaista vaikkapa seuraavalla kirjastovisiitillä.
Jääköön Blanchot'n teksti esittelyittä. Mainitsen kuitenkin yhden kohdan Heikki Kujansivun jälkisanoista. Blanchot'n mukaan kuolema on "mahdoton välttämätön". Kujansivu tulkitsee Derridaa, joka "toteaa, että siinä on huomionarvoista nimenomaan se, että kyseessä ei ole sen enempää konjunktio (mahdoton ja välttämätön) kuin disjunktio (mahdoton mutta välttämätön)". Mitä vaihtoehtoja sitten muka jää?
Siis mitä vikaa ranskalaisessa filosofiassa: 1) sitä luonnehtii aavistuksenomainen ymmärtäminen ja 2) sen ajatus ei ole kirkas eikä toistettavissa eli sitä ei voi muotoilla mitenkään toisin.
Kesän lukupiiri tarjosi erittäin ankean kokemuksen: kaverini H ja minä saimme kahdestaan keskustella kahdesta kirjasta, joita emme olisi halunneet lukea. Myönnettäköön, että tunsin pientä kiinnostusta Väinö Kirstinän runokokoelmaan, enkä pahemmin pannutkaan pahekseni sen lukemista. Sen sijaan Maurice Blanchot'n lyhyt teksti kiteytti erinomaisesti kaiken sen, mistä en pidä ranskalaisessa filosofiassa.
Lukupiirissä oltiin sitä mieltä (se taisi olla H enkä minä), että Kirstinän Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma on kestänyt sangen hyvin aikaa, koska kokoelmaa voi pitää pikemminkin anarkistisena kuin suoran vasemmistolaisena. Televisio oli korostuneesti esillä kokoelman runoissa tavalla, joka loi miellyttävästi tajun siitä, että lukee jotain vanhaa. Kirstinä on ryhmittänyt runonsa vanhan kirjastolajittelun mukaan. Tämän lajittelun eurosentrisyys on suorasukaisuudessaan hämmentävä nykylukijalle. Esimerkkinä osa 4 eli "Maantiede. Matkat. Kansantiede.":
40. Yleisteokset.
41. Eurooppa yleensä.
42. Suomi.
43. Pohjoismaat.
44. Saksa.
45. Iso-Britannia.
46. Ranska.
47. Muut Euroopan maat.
48. Muut maanosat.
49. Napamaat.
Suosikkini kokoelmasta on scifiksi nimetty "Suomi vuonna 1975", jossa Kekkonen puhuu kuvapuhelua. Runo on niin villin parodinen, että pilkan kohdetta on vaikea nimetä. Kannattaa vilkaista vaikkapa seuraavalla kirjastovisiitillä.
Jääköön Blanchot'n teksti esittelyittä. Mainitsen kuitenkin yhden kohdan Heikki Kujansivun jälkisanoista. Blanchot'n mukaan kuolema on "mahdoton välttämätön". Kujansivu tulkitsee Derridaa, joka "toteaa, että siinä on huomionarvoista nimenomaan se, että kyseessä ei ole sen enempää konjunktio (mahdoton ja välttämätön) kuin disjunktio (mahdoton mutta välttämätön)". Mitä vaihtoehtoja sitten muka jää?
Siis mitä vikaa ranskalaisessa filosofiassa: 1) sitä luonnehtii aavistuksenomainen ymmärtäminen ja 2) sen ajatus ei ole kirkas eikä toistettavissa eli sitä ei voi muotoilla mitenkään toisin.
Luetut:
BLANCHOT, Maurice 2002/2004 "Kuolemani hetki". Suom. Janne Kurki teoksessa Kuolemantuomio & Kuolemani hetki. Helsinki: Apeiron Kirjat.
KIRSTINÄ, Väinö 1967 Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma. Helsinki: Tammi
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)