Olin näemmä unohtanut mainita vielä yhden kesälomalla lukemani teoksen, nimittäin Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit. Teos aukeaa niin moniaalle - ainakin muistamiseen, kertomiseen, kokemiseen, merkkeihin, merkityksiin, matkustamiseen, dualismeihin, elämään ja kuolemaan, uneen ja valveeseen, karttoihin, inhimillisen tiedon luonteeseen - että tuntuisi typerryttävältä yrittää kirjoittaa siitä mitään yleisluontoista ja analyyttistä näin lyhyessä tekstilajissa tai näin vähäisessä ajassa.
Sanottakoon, että teos kuuluu nykyään suosikkeihini. Ottaisin mielelläni yhden kappaleen kirjahyllyyni, jotta voisin palata siihen aina ajoittain. Pieni epäilys vallitsee: onko Näkymättömät kaupungit sittenkin esimerkki middlebrow'sta? Onko se siis valheellisen "korkeaa", oikeasti vailla sitä, mitä "korkeaan" mielletään kuuluvan?
Luetut:
CALVINO, Italo 1976/2007 Näkymättömät kaupungit. Suom. Jorma Kapari. Helsinki: Tammi.
perjantai 7. syyskuuta 2007
Kirstinä & Blanchot
Kaksi kesän lukupiiriä varten luettua opusta jäi silloin kommentoimatta. Niistä siis nyt lyhyet kommentit. Lyhyitä kommentteja lienee luvassa aika runsaasti pitkin syksyä, sillä olen erinäisten kurssivalintojen ja yhden isomman projektin myötä haalinut itselleni melkoisen lukulistan. Omaksi ilokseni ja unohtamisen estämiseksi kustakin teoksesta on aikomukseni kirjoittaa jotain.
Kesän lukupiiri tarjosi erittäin ankean kokemuksen: kaverini H ja minä saimme kahdestaan keskustella kahdesta kirjasta, joita emme olisi halunneet lukea. Myönnettäköön, että tunsin pientä kiinnostusta Väinö Kirstinän runokokoelmaan, enkä pahemmin pannutkaan pahekseni sen lukemista. Sen sijaan Maurice Blanchot'n lyhyt teksti kiteytti erinomaisesti kaiken sen, mistä en pidä ranskalaisessa filosofiassa.
Lukupiirissä oltiin sitä mieltä (se taisi olla H enkä minä), että Kirstinän Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma on kestänyt sangen hyvin aikaa, koska kokoelmaa voi pitää pikemminkin anarkistisena kuin suoran vasemmistolaisena. Televisio oli korostuneesti esillä kokoelman runoissa tavalla, joka loi miellyttävästi tajun siitä, että lukee jotain vanhaa. Kirstinä on ryhmittänyt runonsa vanhan kirjastolajittelun mukaan. Tämän lajittelun eurosentrisyys on suorasukaisuudessaan hämmentävä nykylukijalle. Esimerkkinä osa 4 eli "Maantiede. Matkat. Kansantiede.":
Suosikkini kokoelmasta on scifiksi nimetty "Suomi vuonna 1975", jossa Kekkonen puhuu kuvapuhelua. Runo on niin villin parodinen, että pilkan kohdetta on vaikea nimetä. Kannattaa vilkaista vaikkapa seuraavalla kirjastovisiitillä.
Jääköön Blanchot'n teksti esittelyittä. Mainitsen kuitenkin yhden kohdan Heikki Kujansivun jälkisanoista. Blanchot'n mukaan kuolema on "mahdoton välttämätön". Kujansivu tulkitsee Derridaa, joka "toteaa, että siinä on huomionarvoista nimenomaan se, että kyseessä ei ole sen enempää konjunktio (mahdoton ja välttämätön) kuin disjunktio (mahdoton mutta välttämätön)". Mitä vaihtoehtoja sitten muka jää?
Siis mitä vikaa ranskalaisessa filosofiassa: 1) sitä luonnehtii aavistuksenomainen ymmärtäminen ja 2) sen ajatus ei ole kirkas eikä toistettavissa eli sitä ei voi muotoilla mitenkään toisin.
Kesän lukupiiri tarjosi erittäin ankean kokemuksen: kaverini H ja minä saimme kahdestaan keskustella kahdesta kirjasta, joita emme olisi halunneet lukea. Myönnettäköön, että tunsin pientä kiinnostusta Väinö Kirstinän runokokoelmaan, enkä pahemmin pannutkaan pahekseni sen lukemista. Sen sijaan Maurice Blanchot'n lyhyt teksti kiteytti erinomaisesti kaiken sen, mistä en pidä ranskalaisessa filosofiassa.
Lukupiirissä oltiin sitä mieltä (se taisi olla H enkä minä), että Kirstinän Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma on kestänyt sangen hyvin aikaa, koska kokoelmaa voi pitää pikemminkin anarkistisena kuin suoran vasemmistolaisena. Televisio oli korostuneesti esillä kokoelman runoissa tavalla, joka loi miellyttävästi tajun siitä, että lukee jotain vanhaa. Kirstinä on ryhmittänyt runonsa vanhan kirjastolajittelun mukaan. Tämän lajittelun eurosentrisyys on suorasukaisuudessaan hämmentävä nykylukijalle. Esimerkkinä osa 4 eli "Maantiede. Matkat. Kansantiede.":
40. Yleisteokset.
41. Eurooppa yleensä.
42. Suomi.
43. Pohjoismaat.
44. Saksa.
45. Iso-Britannia.
46. Ranska.
47. Muut Euroopan maat.
48. Muut maanosat.
49. Napamaat.
Suosikkini kokoelmasta on scifiksi nimetty "Suomi vuonna 1975", jossa Kekkonen puhuu kuvapuhelua. Runo on niin villin parodinen, että pilkan kohdetta on vaikea nimetä. Kannattaa vilkaista vaikkapa seuraavalla kirjastovisiitillä.
Jääköön Blanchot'n teksti esittelyittä. Mainitsen kuitenkin yhden kohdan Heikki Kujansivun jälkisanoista. Blanchot'n mukaan kuolema on "mahdoton välttämätön". Kujansivu tulkitsee Derridaa, joka "toteaa, että siinä on huomionarvoista nimenomaan se, että kyseessä ei ole sen enempää konjunktio (mahdoton ja välttämätön) kuin disjunktio (mahdoton mutta välttämätön)". Mitä vaihtoehtoja sitten muka jää?
Siis mitä vikaa ranskalaisessa filosofiassa: 1) sitä luonnehtii aavistuksenomainen ymmärtäminen ja 2) sen ajatus ei ole kirkas eikä toistettavissa eli sitä ei voi muotoilla mitenkään toisin.
Luetut:
BLANCHOT, Maurice 2002/2004 "Kuolemani hetki". Suom. Janne Kurki teoksessa Kuolemantuomio & Kuolemani hetki. Helsinki: Apeiron Kirjat.
KIRSTINÄ, Väinö 1967 Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma. Helsinki: Tammi
perjantai 17. elokuuta 2007
Full Frontal Nudity
Hesarissa inistiin taannoin, ettei Simpsonit uskalla olla kyllin kriittinen. Erityisesti George W. Bushia pitäisi tölviä, mutta heppua ei edes näy uudessa The Simpsons Movie -elokuvassa. Yhdysvaltain presidenttinä huvittaa Bushin sijaan Arnold Schwarzenegger.
Tosiasiassa uusi elokuva onnistuu "neokonservatiivisen" hallinnon kritiikissään paljon paremmin kuin lukuisat muut. Bushia henkilönä on nälvitty jo vuosia ilman sen kummempia tuloksia: jos degeneroituneet eurooppalaiset ja nynnyt itärannikkolaiset väittävät Yhdysvaltain presidenttiä tyhmäksi cowboyksi, hänet mitä luultavimmin tullaan valitsemaan toiselle kaudelle.
The Simpsons Movie tematisoi nykyhallinnon epäonnistuneen ympäristöpolitiikan ja tuo esille hallinnon moraalittomat kytkökset big businessiin - melkoinen saavutus piirroselokuvalta. Elokuvassa springfieldiläiset saastuttavat huoletta ja EPA:n, Environment Protection Agencyn, johtaja on liikemaailmassa rikastunut "stupid white man", joka hyödyntää julkista virkaansa omaisuutensa kerryttämisessä. Leffassa esiintyy myös täysin peittelemättä nykyhallinnon luoma laiton mutta yhä toimiva salakuunteluohjelma, jolla valtio vakoilee omia kansalaisiaan.
Ja itse asiassa myös nykyiselle presidentillekin nauretaan pariin kertaan, joskin etäännytetysti. Arnold tokaisee: "I was chosen to lead, not to read." Lause sopisi suoraan "the deciderin" suuhun. Aivan alussa (elokuvan sisällä olevassa elokuvassa) myös presidentiksi noussut Itchy käyttää ydinaseita ajakseen omaa etuaan ja peitelläkseen virheitään. Kuulostaako tutulta?
No, se poliittisuudesta. Leffa tosiaan alkaa elokuvalla elokuvassa. Itchy ja Scratchy -hahmot ovat saaneet vihdoin oman leffansa, jota Simpsonit menevät katsomaan. Homer ihmettelee, kuka idiootti maksaa nähdäkseen elokuvissa jotain sellaista, mitä voi katsoa televisiosta ilmaiseksi. Ihan hupaisaa metafiktiota, joka toki lämmittää kulttuurintutkijan sydäntäni.
Kovin pitkään olen onnistunut kiertelemään, mutta kaipa minun on vain tunnustettava, ettei leffa ollut aivan mahtava. Se oli kyllä ihan hyvä, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen odotukset olivat huimat: pariin tuntiin olisi pitänyt mahduttaa kaikki parhaimmat vanhat vitsit ja nipullinen uusia. Joku on tainnut kirjoittaa, että jos tämä leffa olisi ollut yksi sarjan jaksoista, se olisi hänen mielestään kymmenen parhaan joukossa. Ehkäpä. Olen nähnyt parempia jaksoja, mutta myös rutkasti huonompia.
Minusta Simpsonien huumori on parhaimmillaan sivuhahmoissa. Suosikkejani ovat Mr. Burns, Ralph Wiggum, Seymour Skinner, Martin ja Nelson. Elokuva keskittyi jälleen Simpsonien ydinperheeseen ja sen toimivuuteen, mutta perheen ongelmat on tematisoitu sarjassa jo niin moneen kertaan, etten jaksa enää innostua aiheesta. Homer oppi jälleen, ettei itsekkyys ole hyvästä. Bart torjui isänsä, mutta lopulta välit korjaantuivat. Marge epäili avioliittoaan. Lisa pettyi isänsä ja muiden välinpitämättömyyteen. Kuulostaako tutulta? Herkullisimmat onelinerit oli jälleen kirjoitettu sivuhahmoille, mutta näitä lohkaisuja ei ollut tarpeeksi.
Tuttuun tapaan mukana oli myös välineen ja sen konventioiden parodiaa, aika osuvaakin. Ihan uutta hupia vanhalle fanille tarjosi tietysti television ja elokuvan ero mediumeina, mitä hyödynnettiin parissa hyvässä vitsissä.
Ei siitä sen enempää. Käykää katsomassa. Ja onhan leffassa tosiaan sitä alastomuuttakin (joka ei totuuden nimissä ole muotopuhdasta full frontal nudityä).
PS. Youtube vilisee "best scene ever" -tyyppisiä klippejä myös Simpsoneista. Oma suosikkini on erinomaiseen Amadeukseen pohjautuva Nelson Beethovenina: http://www.youtube.com/watch?v=gNQaZbhkIgA&mode=related&search=
Tosiasiassa uusi elokuva onnistuu "neokonservatiivisen" hallinnon kritiikissään paljon paremmin kuin lukuisat muut. Bushia henkilönä on nälvitty jo vuosia ilman sen kummempia tuloksia: jos degeneroituneet eurooppalaiset ja nynnyt itärannikkolaiset väittävät Yhdysvaltain presidenttiä tyhmäksi cowboyksi, hänet mitä luultavimmin tullaan valitsemaan toiselle kaudelle.
The Simpsons Movie tematisoi nykyhallinnon epäonnistuneen ympäristöpolitiikan ja tuo esille hallinnon moraalittomat kytkökset big businessiin - melkoinen saavutus piirroselokuvalta. Elokuvassa springfieldiläiset saastuttavat huoletta ja EPA:n, Environment Protection Agencyn, johtaja on liikemaailmassa rikastunut "stupid white man", joka hyödyntää julkista virkaansa omaisuutensa kerryttämisessä. Leffassa esiintyy myös täysin peittelemättä nykyhallinnon luoma laiton mutta yhä toimiva salakuunteluohjelma, jolla valtio vakoilee omia kansalaisiaan.
Ja itse asiassa myös nykyiselle presidentillekin nauretaan pariin kertaan, joskin etäännytetysti. Arnold tokaisee: "I was chosen to lead, not to read." Lause sopisi suoraan "the deciderin" suuhun. Aivan alussa (elokuvan sisällä olevassa elokuvassa) myös presidentiksi noussut Itchy käyttää ydinaseita ajakseen omaa etuaan ja peitelläkseen virheitään. Kuulostaako tutulta?
No, se poliittisuudesta. Leffa tosiaan alkaa elokuvalla elokuvassa. Itchy ja Scratchy -hahmot ovat saaneet vihdoin oman leffansa, jota Simpsonit menevät katsomaan. Homer ihmettelee, kuka idiootti maksaa nähdäkseen elokuvissa jotain sellaista, mitä voi katsoa televisiosta ilmaiseksi. Ihan hupaisaa metafiktiota, joka toki lämmittää kulttuurintutkijan sydäntäni.
Kovin pitkään olen onnistunut kiertelemään, mutta kaipa minun on vain tunnustettava, ettei leffa ollut aivan mahtava. Se oli kyllä ihan hyvä, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen odotukset olivat huimat: pariin tuntiin olisi pitänyt mahduttaa kaikki parhaimmat vanhat vitsit ja nipullinen uusia. Joku on tainnut kirjoittaa, että jos tämä leffa olisi ollut yksi sarjan jaksoista, se olisi hänen mielestään kymmenen parhaan joukossa. Ehkäpä. Olen nähnyt parempia jaksoja, mutta myös rutkasti huonompia.
Minusta Simpsonien huumori on parhaimmillaan sivuhahmoissa. Suosikkejani ovat Mr. Burns, Ralph Wiggum, Seymour Skinner, Martin ja Nelson. Elokuva keskittyi jälleen Simpsonien ydinperheeseen ja sen toimivuuteen, mutta perheen ongelmat on tematisoitu sarjassa jo niin moneen kertaan, etten jaksa enää innostua aiheesta. Homer oppi jälleen, ettei itsekkyys ole hyvästä. Bart torjui isänsä, mutta lopulta välit korjaantuivat. Marge epäili avioliittoaan. Lisa pettyi isänsä ja muiden välinpitämättömyyteen. Kuulostaako tutulta? Herkullisimmat onelinerit oli jälleen kirjoitettu sivuhahmoille, mutta näitä lohkaisuja ei ollut tarpeeksi.
Tuttuun tapaan mukana oli myös välineen ja sen konventioiden parodiaa, aika osuvaakin. Ihan uutta hupia vanhalle fanille tarjosi tietysti television ja elokuvan ero mediumeina, mitä hyödynnettiin parissa hyvässä vitsissä.
Ei siitä sen enempää. Käykää katsomassa. Ja onhan leffassa tosiaan sitä alastomuuttakin (joka ei totuuden nimissä ole muotopuhdasta full frontal nudityä).
PS. Youtube vilisee "best scene ever" -tyyppisiä klippejä myös Simpsoneista. Oma suosikkini on erinomaiseen Amadeukseen pohjautuva Nelson Beethovenina: http://www.youtube.com/watch?v=gNQaZbhkIgA&mode=related&search=
maanantai 30. heinäkuuta 2007
Mustan huumorin ystäville II
http://lehti.samizdat.info/2007/07/30/2056/
Jos hyvät kuolevat nuorina, mitä voi sanoa 89-vuotiaasta vainajasta?
Jos hyvät kuolevat nuorina, mitä voi sanoa 89-vuotiaasta vainajasta?
sunnuntai 29. heinäkuuta 2007
Vielä John McClanesta
Tiesittekö muuten, hyvät Die Hardien ystävät, että sarjan kolmanteen elokuvaan on tehty myös vaihtoehtoinen loppu. Youtube tarjoaa: http://www.youtube.com/watch?v=rSpYb0qKurY
Lienee selvää, miksei tätä ole voitu käyttää. John McClanehän on pohjimmiltaan "an american working class hero", paino amerikkalaisuudella. Hahmon työväenluokkaisuus (tai vetoavuus työväenluokkaiseen yleisöön) tulee parhaiten esille sarjan ensimmäisessä elokuvassa: McClane hikoilee hihattomassa paidassa ulkomaalaisten, viisastelevien pukumiesten keskellä. Kolmosessakin McClane kärsii krapulastaan parta ajamatta. Sen sijaan vaihtoehtoisessa lopussa Bruce Willis on jonkinmoinen köyhän miehen James Bond.
Lienee selvää, miksei tätä ole voitu käyttää. John McClanehän on pohjimmiltaan "an american working class hero", paino amerikkalaisuudella. Hahmon työväenluokkaisuus (tai vetoavuus työväenluokkaiseen yleisöön) tulee parhaiten esille sarjan ensimmäisessä elokuvassa: McClane hikoilee hihattomassa paidassa ulkomaalaisten, viisastelevien pukumiesten keskellä. Kolmosessakin McClane kärsii krapulastaan parta ajamatta. Sen sijaan vaihtoehtoisessa lopussa Bruce Willis on jonkinmoinen köyhän miehen James Bond.
lauantai 28. heinäkuuta 2007
Kunnon rymistelyä
Die Hard 4.0 on juuri sellainen elokuva, kuin sopikin odottaa. Onnetonta ja ponnetonta dialogia, päätöntä juoksentelua "käsikirjoituksen" viitoittamalla tiellä ja oikein reipasta rymistelyä, jota on ilo katsoa. Hollywood-väki ei ole vieläkään Newtoniansa lukenut, mutta minkäs teet. Suurin harmitus leffassa oli John McClanen aika kehnot one-linerit. Edes viittaukset menneisiin seikkailuihin eivät olleet kovin osuvia. Pisteet siis ryminästä, näppäristä kamera-ajoista ja CCR:stä.
Koska WTC-iskujen jälkeen mikään ei ole ennallaan Hollywood-maailmassa, on uusinta Die Hardiakin hauska pohtia siltä kantilta. Levitetäänhän elokuvaa Yhdysvalloissa nimellä Live Free or Die Hard. Kun aiemmissa osissa John McClane on erittäin vastentahtoisesti, jatkuvasti valittaen ja viime kerralla vieläpä kunnon krapulassa joutunut sankarin rooliin, tällä kertaa hän omaksui velvollisuutensa vähän turhan nopeasti. McClane selitti nuorelle, väkivaltaan aluksi oudon vastentahtoisesti suhtautuvalle nörtille, että pakkohan tämä on tehdä, kun kukaan muukaan ei hoida hommaa. Vähän niin kuin Yhdysvallat Irakissa ja missä lie muualla?
Mielenkiintoisin "lohkeama" tai monitulkintainen elementti elokuvassa on soundtrackilla soiva Creedence Clearwater Revivalin "Fortunate Son". Veljeni huomautti huvittuneena, että taas ovat hipit päässeet väkivaltaa ja sotaa propagoimaan. Fogertyn ja kumppaneiden biisihän kritisoi aikoinaan Vietnamin sotaa ja sitä, että sotimaan lähetettiin pääasiassa köyhien perheiden poikia. (Vanha viisaus siitä, että sodissa vanhat miehet tapattavat nuoria poikia, päti Vietnamissakin. Tilastotieteen opettajani selitti kerran, kuinka silloin järjestetyissä kutsunnoissa käytetty arvontametodi oli itse asiassa puolueellinen.)
No, mitä "Fortunate Son" sitten tarkoittaa Die Hardin kontekstissa? Eivätkö tekijät ole lainkaan tunteneet biisin historiaa tai kuunnelleet sen sanoitusta? Onko elokuvassa piilotettuja sodanvastaisia alavirtauksia? Vai edustaako kappale amerikkalaista everymania ja systeeminvastaisuutta/hallituksen kritiikkiä? Tätä voinee hyvin verrata The Bossin vuodatuksen "Born in the U.S.A." erilaisiin "käyttöihin".
Lopuksi Chris Rockin kommentti eilen esitetystä Late Night with Conan O'Brienistä. Rock toivoi, että Yhdysvallat olisi valmis mustaan presidenttiin - onhan sillä jo ollut "a retarded one".
PS. Deadwoodin ystävät voivat bongata leffasta sheriffi Bullockin esittelemässä toista ilmettään (so. ilman viiksiä).
Koska WTC-iskujen jälkeen mikään ei ole ennallaan Hollywood-maailmassa, on uusinta Die Hardiakin hauska pohtia siltä kantilta. Levitetäänhän elokuvaa Yhdysvalloissa nimellä Live Free or Die Hard. Kun aiemmissa osissa John McClane on erittäin vastentahtoisesti, jatkuvasti valittaen ja viime kerralla vieläpä kunnon krapulassa joutunut sankarin rooliin, tällä kertaa hän omaksui velvollisuutensa vähän turhan nopeasti. McClane selitti nuorelle, väkivaltaan aluksi oudon vastentahtoisesti suhtautuvalle nörtille, että pakkohan tämä on tehdä, kun kukaan muukaan ei hoida hommaa. Vähän niin kuin Yhdysvallat Irakissa ja missä lie muualla?
Mielenkiintoisin "lohkeama" tai monitulkintainen elementti elokuvassa on soundtrackilla soiva Creedence Clearwater Revivalin "Fortunate Son". Veljeni huomautti huvittuneena, että taas ovat hipit päässeet väkivaltaa ja sotaa propagoimaan. Fogertyn ja kumppaneiden biisihän kritisoi aikoinaan Vietnamin sotaa ja sitä, että sotimaan lähetettiin pääasiassa köyhien perheiden poikia. (Vanha viisaus siitä, että sodissa vanhat miehet tapattavat nuoria poikia, päti Vietnamissakin. Tilastotieteen opettajani selitti kerran, kuinka silloin järjestetyissä kutsunnoissa käytetty arvontametodi oli itse asiassa puolueellinen.)
No, mitä "Fortunate Son" sitten tarkoittaa Die Hardin kontekstissa? Eivätkö tekijät ole lainkaan tunteneet biisin historiaa tai kuunnelleet sen sanoitusta? Onko elokuvassa piilotettuja sodanvastaisia alavirtauksia? Vai edustaako kappale amerikkalaista everymania ja systeeminvastaisuutta/hallituksen kritiikkiä? Tätä voinee hyvin verrata The Bossin vuodatuksen "Born in the U.S.A." erilaisiin "käyttöihin".
Lopuksi Chris Rockin kommentti eilen esitetystä Late Night with Conan O'Brienistä. Rock toivoi, että Yhdysvallat olisi valmis mustaan presidenttiin - onhan sillä jo ollut "a retarded one".
PS. Deadwoodin ystävät voivat bongata leffasta sheriffi Bullockin esittelemässä toista ilmettään (so. ilman viiksiä).
maanantai 23. heinäkuuta 2007
Kun omena Richardsin päähän putosi
Tieteen historiaan liittyvillä tarinoilla ja anekdooteilla on oma viehätyksensä. Jatkuvan toiston kautta ne saavuttavat totuuden statuksen. Tarina on monesti tieteen traditiossa kerrattava alkumyytti Newtonista puun alla, Arkhimedeestä kylvyssä tai milloin mistäkin.
Näin Anna Makkonen kuvaa uuskritiikin syntyä artikkelissaan "Valokeilassa lukija" (Kuin avointa kirjaa. Leikkivä teksti ja sen lukija. Toim. Mervi Kantokorpi 1995):
Näinköhän? Eittämättä Richards on teettänyt kuvatun kaltaisen tehtävän opiskelijoillaan, mutta sekö tosiaan sysäsi kaiken liikkeelle? Richards voivotteli opiskelijoiden tuloksia ja totesi "ei helvetti, jätkät, nyt on tehtävä jotain". Näin uuskriitikot alkoivat pyyteettömästi luoda systemaattista ja tieteellistä metodia runojen analysointiin.
Tutkijoista ja tieteenteosta voisi antaa vähemmänkin ihanteellisen kuvan. Useinhan uuskritiikin taustalta hahmotetaan etelävaltiolaista poliittista ideologiaa, mutta tutkimusperinteen syntyä kuvattaessa kerrataan aina Richardsin oma selostus!
Näin Anna Makkonen kuvaa uuskritiikin syntyä artikkelissaan "Valokeilassa lukija" (Kuin avointa kirjaa. Leikkivä teksti ja sen lukija. Toim. Mervi Kantokorpi 1995):
- - Cambridgen yliopiston opettaja I. A. Richards, voidaan nähdä sekä uuskritiikin että lukijaan suuntautuneen kirjallisuudentutkimuksen taustalla. Teoksessaan Practical Criticism (1929) Richards selostaa kokemuksiaan kirjallisuuden opetuksesta yliopistossa. Hän antoi opiskelijoille analysoitavaksi sekä hyvinä että huonoina pidettyjä runoja, paljastamatta tekijän nimeä. Hän ei ollut tyytyväinen opiskelijoiden lukutaitoon: runoon tuotiin henkilökohtaisia muistumia ja assosiaatioita, analyyseissa juututtiin runon totuudellisuuden tai moraalin pohdintaan. Richards tuli siihen tulokseen, että opiskelijoiden vaikeudet johtuivat pääasiassa puutteellisista analyysivälineistä eli runoanalyysissa tarvittavista käsitteistä. Juuri tätä puolta uuskriitikot alkoivat kehittää.
Näinköhän? Eittämättä Richards on teettänyt kuvatun kaltaisen tehtävän opiskelijoillaan, mutta sekö tosiaan sysäsi kaiken liikkeelle? Richards voivotteli opiskelijoiden tuloksia ja totesi "ei helvetti, jätkät, nyt on tehtävä jotain". Näin uuskriitikot alkoivat pyyteettömästi luoda systemaattista ja tieteellistä metodia runojen analysointiin.
Tutkijoista ja tieteenteosta voisi antaa vähemmänkin ihanteellisen kuvan. Useinhan uuskritiikin taustalta hahmotetaan etelävaltiolaista poliittista ideologiaa, mutta tutkimusperinteen syntyä kuvattaessa kerrataan aina Richardsin oma selostus!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)