Näin Anna Makkonen kuvaa uuskritiikin syntyä artikkelissaan "Valokeilassa lukija" (Kuin avointa kirjaa. Leikkivä teksti ja sen lukija. Toim. Mervi Kantokorpi 1995):
- - Cambridgen yliopiston opettaja I. A. Richards, voidaan nähdä sekä uuskritiikin että lukijaan suuntautuneen kirjallisuudentutkimuksen taustalla. Teoksessaan Practical Criticism (1929) Richards selostaa kokemuksiaan kirjallisuuden opetuksesta yliopistossa. Hän antoi opiskelijoille analysoitavaksi sekä hyvinä että huonoina pidettyjä runoja, paljastamatta tekijän nimeä. Hän ei ollut tyytyväinen opiskelijoiden lukutaitoon: runoon tuotiin henkilökohtaisia muistumia ja assosiaatioita, analyyseissa juututtiin runon totuudellisuuden tai moraalin pohdintaan. Richards tuli siihen tulokseen, että opiskelijoiden vaikeudet johtuivat pääasiassa puutteellisista analyysivälineistä eli runoanalyysissa tarvittavista käsitteistä. Juuri tätä puolta uuskriitikot alkoivat kehittää.
Näinköhän? Eittämättä Richards on teettänyt kuvatun kaltaisen tehtävän opiskelijoillaan, mutta sekö tosiaan sysäsi kaiken liikkeelle? Richards voivotteli opiskelijoiden tuloksia ja totesi "ei helvetti, jätkät, nyt on tehtävä jotain". Näin uuskriitikot alkoivat pyyteettömästi luoda systemaattista ja tieteellistä metodia runojen analysointiin.
Tutkijoista ja tieteenteosta voisi antaa vähemmänkin ihanteellisen kuvan. Useinhan uuskritiikin taustalta hahmotetaan etelävaltiolaista poliittista ideologiaa, mutta tutkimusperinteen syntyä kuvattaessa kerrataan aina Richardsin oma selostus!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti