Renessanssisaippuaa

Klassikkolukupiirimme Kesäkaanon käsitteli eilen William Shakespearen näytelmät Macbeth ja Rikhard III, jotka molemmat kuvaavat yläluokkaista murhaleikkiä ja vallananastajaa tavoitteenaan kruunu. Macbethin kompleksisuus, epäröinti ja häilyvämmät ihmiskuvaukset vetosivat lukupiirin muihin osallistujiin, mutta minua viehättivät Rikhard III:n suoraviivaisuus ja perhetragedian piirteet. Näytelmän nimihenkilö edustaa jonkinmoista puhdasta pahuutta - epämuodostunutta ulkonäköään myöten - ja petollisesti mutta varmasti tapattaa sukulaisiaan, jotka edeltävät häntä perimysjärjestyksessä.

Tulevan kuningas Rikhard III:n pahuuden vastapainona näytelmässä on runsaasti liiankin hyveellisiä hahmoja. Lopulta oikeudenmukaisuuden valtakuntaan palauttaa Richmond, jota lievän kornisti tsemppaavat voittoon Rikhardin uhrien kummitukset. Rikhard III muistuttaa rakenteellisesti toimintaelokuvaa tai trilleriä, jossa pahis on jo saavuttamaisillaan päämääränsä, kunnes sankari viime hetkellä pelastaa päivän. Ainoana erotuksena on mainittava se, että näytelmässä sankari esiintyy vasta lopussa. Kantavana toimijana onkin murhanhimoinen vallananastaja, jossa roolissa muuten näkisin mielelläni John Lithgow'n.

Molemmissa näytelmissä suurimpana virheenä pidin turhien hahmojen isoa määrää. Erilaista hoviväkeä pyörii jaloissa sotkemassa nerokkaan yksinkertaista perusasetelmaa (Macbethin epäröinti ja petollisuus; Rikhardin puhdas pahuus ja perheen kärsimys). Opiskelukaverini, teatterintekijä J tosin huomautti aivan oikein, että Shakespeare kirjoitti näytelmänsä omalle seurueelleen ja piti tietysti huolen siitä, että jokaiselle riitti rooli. Kuulemma "ylimääräisiä" henkilöitä usein karsitaankin, kun Shakespearen näytelmiä esitetään. Minua ainakin lukijana häiritsi se, että monilla hahmoilla on näytelmissä täsmälleen sama funktio. A.J. Greimas'n aktanttimallin termeillä siis samaa aktanttia edustaa usea eri aktori.

Strukturalistit ovat muuten luoneet runsaasti tällaisia näppäriä leluja, joilla voi pseudotieteellistää sen, minkä voisi sanoa suoraankin. Aktanttimallin lisäksi vaikkapa semioottinen neliö on hyvä esimerkki - alkujaan sekin kai Greimas'n tekele. Leikki sikseen, minusta tällaisista selventävistä malleista voi olla iloa ja apua kirjallisuudenkin jäsentämisessä, mutta suhtauden kuitenkin kovin skeptisesti siihen ajatukseen, että aivan erityisesti juuri tällaisten mallien avulla voitaisiin tavoittaa jotain olennaista fiktiosta. Yleisellä tasolla ajatus kirjallisuudesta ja sen lukemisesta pelkkänä struktuurien kiertona ja havaitsemisena vaikuttaa kovin köyhältä. Paradoksaalisesti kuitenkin tästä strukturalismi-antipatiastani huolimatta semiotiikka on viime aikoina kiinnostanut minua. Ehkä aihe ansaitsee tarkempaa pohdiskelua vielä myöhemmin.

Lopuksi vielä sananen lukemieni näytelmien suomennoksista. Lukupiirissä asiaa käsiteltiin vähän laajemminkin: muun muassa kiiteltiin vuolaasti WSOY:n suurprojektia ja todettiin, että Matti Rossi on valtionpalkintonsa ansainnut, eikä menneillä, sinänsä tuomittavilla typeryyksillä voi olla sen myöntämiseen mitään vaikutusta. Lukemani Macbeth oli Paavo Cajanderin koukeroinen käännös, eikä Rikhard III:kaan ollut näitä uusia käännöksiä vaan Rossin varhaisempi työ vuodelta 1968. Rossi suomensi Rikhard III:n Helsingin kaupunginteatterille, jossa Kalle Holmberg ohjasi näytelmän samana vuonna. Saatesanoissaan Holmberg kirjoittaa:

Mutta kaiken tämän takaa me alusta alkaen etsimme kuninkaitakin mahtavampaa tekijää, niitä jotka rakensivat kuninkaiden laivat, ruokkivat heidät ja kuolivat heidän sodissaan. Annoimme heille äänen, balladin jossa nuori työläinen laulaa rauhasta ja rakkaudesta, laulun jossa taisteluun valmistautuva sotilas kertoo kuninkaansa pyhästä sodasta, tuskasta, ruumiista, orvoista ja itsepetoksesta.

Nykylukijaa, minua siis, näytelmätekstin loppuun liitetyt kaksi laulua, joita en nyt ryhdy toistamaan tässä, kaikessa idealistisuudessaan ja sotilaan laulu avoimessa pasifistisuudessaan hieman huvittavat, sillä onhan ne ympätty mukaan suoranaiseen renessanssisaippuaan, josta television katsojat (tai antiikin teatterin tuntijat) voivat bongata tutut perhekiistat, kostosuunnitelmat, yksinpuhelut ja sen sellaiset. Ehkä 1968 näytelmää osattiin lukea avoimena tekstinä, joka avautuu, niin kuin sen halutaan avautuvan. Vaan osataan sitä vieläkin: näin taannoin Mysteeriteatterin esityksen Romeo ja Julia ovat kuolleet, jossa me harmillisen harvat katsojat saimme hämmästellä kahden miehen romanssia.


Luetut:

Shakespeare, William Macbeth. Kokoelmassa Draamoja II vuodelta 1994. Suom. Paavo Cajander. Helsinki: WSOY.

Shakespeare, William Rikhard III. Suom. Matti Rossi 1968/1977. Helsinki: Tammi.