Middlebrow

Olin näemmä unohtanut mainita vielä yhden kesälomalla lukemani teoksen, nimittäin Italo Calvinon Näkymättömät kaupungit. Teos aukeaa niin moniaalle - ainakin muistamiseen, kertomiseen, kokemiseen, merkkeihin, merkityksiin, matkustamiseen, dualismeihin, elämään ja kuolemaan, uneen ja valveeseen, karttoihin, inhimillisen tiedon luonteeseen - että tuntuisi typerryttävältä yrittää kirjoittaa siitä mitään yleisluontoista ja analyyttistä näin lyhyessä tekstilajissa tai näin vähäisessä ajassa.

Sanottakoon, että teos kuuluu nykyään suosikkeihini. Ottaisin mielelläni yhden kappaleen kirjahyllyyni, jotta voisin palata siihen aina ajoittain. Pieni epäilys vallitsee: onko Näkymättömät kaupungit sittenkin esimerkki middlebrow'sta? Onko se siis valheellisen "korkeaa", oikeasti vailla sitä, mitä "korkeaan" mielletään kuuluvan?

Luetut:

CALVINO, Italo 1976/2007 Näkymättömät kaupungit. Suom. Jorma Kapari. Helsinki: Tammi.

Kirstinä & Blanchot

Kaksi kesän lukupiiriä varten luettua opusta jäi silloin kommentoimatta. Niistä siis nyt lyhyet kommentit. Lyhyitä kommentteja lienee luvassa aika runsaasti pitkin syksyä, sillä olen erinäisten kurssivalintojen ja yhden isomman projektin myötä haalinut itselleni melkoisen lukulistan. Omaksi ilokseni ja unohtamisen estämiseksi kustakin teoksesta on aikomukseni kirjoittaa jotain.

Kesän lukupiiri tarjosi erittäin ankean kokemuksen: kaverini H ja minä saimme kahdestaan keskustella kahdesta kirjasta, joita emme olisi halunneet lukea. Myönnettäköön, että tunsin pientä kiinnostusta Väinö Kirstinän runokokoelmaan, enkä pahemmin pannutkaan pahekseni sen lukemista. Sen sijaan Maurice Blanchot'n lyhyt teksti kiteytti erinomaisesti kaiken sen, mistä en pidä ranskalaisessa filosofiassa.

Lukupiirissä oltiin sitä mieltä (se taisi olla H enkä minä), että Kirstinän Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma on kestänyt sangen hyvin aikaa, koska kokoelmaa voi pitää pikemminkin anarkistisena kuin suoran vasemmistolaisena. Televisio oli korostuneesti esillä kokoelman runoissa tavalla, joka loi miellyttävästi tajun siitä, että lukee jotain vanhaa. Kirstinä on ryhmittänyt runonsa vanhan kirjastolajittelun mukaan. Tämän lajittelun eurosentrisyys on suorasukaisuudessaan hämmentävä nykylukijalle. Esimerkkinä osa 4 eli "Maantiede. Matkat. Kansantiede.":

40. Yleisteokset.
41. Eurooppa yleensä.
42. Suomi.
43. Pohjoismaat.
44. Saksa.
45. Iso-Britannia.
46. Ranska.
47. Muut Euroopan maat.
48. Muut maanosat.
49. Napamaat.

Suosikkini kokoelmasta on scifiksi nimetty "Suomi vuonna 1975", jossa Kekkonen puhuu kuvapuhelua. Runo on niin villin parodinen, että pilkan kohdetta on vaikea nimetä. Kannattaa vilkaista vaikkapa seuraavalla kirjastovisiitillä.

Jääköön Blanchot'n teksti esittelyittä. Mainitsen kuitenkin yhden kohdan Heikki Kujansivun jälkisanoista. Blanchot'n mukaan kuolema on "mahdoton välttämätön". Kujansivu tulkitsee Derridaa, joka "toteaa, että siinä on huomionarvoista nimenomaan se, että kyseessä ei ole sen enempää konjunktio (mahdoton ja välttämätön) kuin disjunktio (mahdoton mutta välttämätön)". Mitä vaihtoehtoja sitten muka jää?

Siis mitä vikaa ranskalaisessa filosofiassa: 1) sitä luonnehtii aavistuksenomainen ymmärtäminen ja 2) sen ajatus ei ole kirkas eikä toistettavissa eli sitä ei voi muotoilla mitenkään toisin.

Luetut:

BLANCHOT, Maurice 2002/2004 "Kuolemani hetki". Suom. Janne Kurki teoksessa Kuolemantuomio & Kuolemani hetki. Helsinki: Apeiron Kirjat.
KIRSTINÄ, Väinö 1967 Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma. Helsinki: Tammi

Full Frontal Nudity

Hesarissa inistiin taannoin, ettei Simpsonit uskalla olla kyllin kriittinen. Erityisesti George W. Bushia pitäisi tölviä, mutta heppua ei edes näy uudessa The Simpsons Movie -elokuvassa. Yhdysvaltain presidenttinä huvittaa Bushin sijaan Arnold Schwarzenegger.

Tosiasiassa uusi elokuva onnistuu "neokonservatiivisen" hallinnon kritiikissään paljon paremmin kuin lukuisat muut. Bushia henkilönä on nälvitty jo vuosia ilman sen kummempia tuloksia: jos degeneroituneet eurooppalaiset ja nynnyt itärannikkolaiset väittävät Yhdysvaltain presidenttiä tyhmäksi cowboyksi, hänet mitä luultavimmin tullaan valitsemaan toiselle kaudelle.

The Simpsons Movie tematisoi nykyhallinnon epäonnistuneen ympäristöpolitiikan ja tuo esille hallinnon moraalittomat kytkökset big businessiin - melkoinen saavutus piirroselokuvalta. Elokuvassa springfieldiläiset saastuttavat huoletta ja EPA:n, Environment Protection Agencyn, johtaja on liikemaailmassa rikastunut "stupid white man", joka hyödyntää julkista virkaansa omaisuutensa kerryttämisessä. Leffassa esiintyy myös täysin peittelemättä nykyhallinnon luoma laiton mutta yhä toimiva salakuunteluohjelma, jolla valtio vakoilee omia kansalaisiaan.

Ja itse asiassa myös nykyiselle presidentillekin nauretaan pariin kertaan, joskin etäännytetysti. Arnold tokaisee: "I was chosen to lead, not to read." Lause sopisi suoraan "the deciderin" suuhun. Aivan alussa (elokuvan sisällä olevassa elokuvassa) myös presidentiksi noussut Itchy käyttää ydinaseita ajakseen omaa etuaan ja peitelläkseen virheitään. Kuulostaako tutulta?

No, se poliittisuudesta. Leffa tosiaan alkaa elokuvalla elokuvassa. Itchy ja Scratchy -hahmot ovat saaneet vihdoin oman leffansa, jota Simpsonit menevät katsomaan. Homer ihmettelee, kuka idiootti maksaa nähdäkseen elokuvissa jotain sellaista, mitä voi katsoa televisiosta ilmaiseksi. Ihan hupaisaa metafiktiota, joka toki lämmittää kulttuurintutkijan sydäntäni.

Kovin pitkään olen onnistunut kiertelemään, mutta kaipa minun on vain tunnustettava, ettei leffa ollut aivan mahtava. Se oli kyllä ihan hyvä, mutta kaikkien näiden vuosien jälkeen odotukset olivat huimat: pariin tuntiin olisi pitänyt mahduttaa kaikki parhaimmat vanhat vitsit ja nipullinen uusia. Joku on tainnut kirjoittaa, että jos tämä leffa olisi ollut yksi sarjan jaksoista, se olisi hänen mielestään kymmenen parhaan joukossa. Ehkäpä. Olen nähnyt parempia jaksoja, mutta myös rutkasti huonompia.

Minusta Simpsonien huumori on parhaimmillaan sivuhahmoissa. Suosikkejani ovat Mr. Burns, Ralph Wiggum, Seymour Skinner, Martin ja Nelson. Elokuva keskittyi jälleen Simpsonien ydinperheeseen ja sen toimivuuteen, mutta perheen ongelmat on tematisoitu sarjassa jo niin moneen kertaan, etten jaksa enää innostua aiheesta. Homer oppi jälleen, ettei itsekkyys ole hyvästä. Bart torjui isänsä, mutta lopulta välit korjaantuivat. Marge epäili avioliittoaan. Lisa pettyi isänsä ja muiden välinpitämättömyyteen. Kuulostaako tutulta? Herkullisimmat onelinerit oli jälleen kirjoitettu sivuhahmoille, mutta näitä lohkaisuja ei ollut tarpeeksi.

Tuttuun tapaan mukana oli myös välineen ja sen konventioiden parodiaa, aika osuvaakin. Ihan uutta hupia vanhalle fanille tarjosi tietysti television ja elokuvan ero mediumeina, mitä hyödynnettiin parissa hyvässä vitsissä.

Ei siitä sen enempää. Käykää katsomassa. Ja onhan leffassa tosiaan sitä alastomuuttakin (joka ei totuuden nimissä ole muotopuhdasta full frontal nudityä).

PS. Youtube vilisee "best scene ever" -tyyppisiä klippejä myös Simpsoneista. Oma suosikkini on erinomaiseen Amadeukseen pohjautuva Nelson Beethovenina: http://www.youtube.com/watch?v=gNQaZbhkIgA&mode=related&search=

Mustan huumorin ystäville II

http://lehti.samizdat.info/2007/07/30/2056/

Jos hyvät kuolevat nuorina, mitä voi sanoa 89-vuotiaasta vainajasta?

Vielä John McClanesta

Tiesittekö muuten, hyvät Die Hardien ystävät, että sarjan kolmanteen elokuvaan on tehty myös vaihtoehtoinen loppu. Youtube tarjoaa: http://www.youtube.com/watch?v=rSpYb0qKurY

Lienee selvää, miksei tätä ole voitu käyttää. John McClanehän on pohjimmiltaan "an american working class hero", paino amerikkalaisuudella. Hahmon työväenluokkaisuus (tai vetoavuus työväenluokkaiseen yleisöön) tulee parhaiten esille sarjan ensimmäisessä elokuvassa: McClane hikoilee hihattomassa paidassa ulkomaalaisten, viisastelevien pukumiesten keskellä. Kolmosessakin McClane kärsii krapulastaan parta ajamatta. Sen sijaan vaihtoehtoisessa lopussa Bruce Willis on jonkinmoinen köyhän miehen James Bond.

Kunnon rymistelyä

Die Hard 4.0 on juuri sellainen elokuva, kuin sopikin odottaa. Onnetonta ja ponnetonta dialogia, päätöntä juoksentelua "käsikirjoituksen" viitoittamalla tiellä ja oikein reipasta rymistelyä, jota on ilo katsoa. Hollywood-väki ei ole vieläkään Newtoniansa lukenut, mutta minkäs teet. Suurin harmitus leffassa oli John McClanen aika kehnot one-linerit. Edes viittaukset menneisiin seikkailuihin eivät olleet kovin osuvia. Pisteet siis ryminästä, näppäristä kamera-ajoista ja CCR:stä.

Koska WTC-iskujen jälkeen mikään ei ole ennallaan Hollywood-maailmassa, on uusinta Die Hardiakin hauska pohtia siltä kantilta. Levitetäänhän elokuvaa Yhdysvalloissa nimellä Live Free or Die Hard. Kun aiemmissa osissa John McClane on erittäin vastentahtoisesti, jatkuvasti valittaen ja viime kerralla vieläpä kunnon krapulassa joutunut sankarin rooliin, tällä kertaa hän omaksui velvollisuutensa vähän turhan nopeasti. McClane selitti nuorelle, väkivaltaan aluksi oudon vastentahtoisesti suhtautuvalle nörtille, että pakkohan tämä on tehdä, kun kukaan muukaan ei hoida hommaa. Vähän niin kuin Yhdysvallat Irakissa ja missä lie muualla?

Mielenkiintoisin "lohkeama" tai monitulkintainen elementti elokuvassa on soundtrackilla soiva Creedence Clearwater Revivalin "Fortunate Son". Veljeni huomautti huvittuneena, että taas ovat hipit päässeet väkivaltaa ja sotaa propagoimaan. Fogertyn ja kumppaneiden biisihän kritisoi aikoinaan Vietnamin sotaa ja sitä, että sotimaan lähetettiin pääasiassa köyhien perheiden poikia. (Vanha viisaus siitä, että sodissa vanhat miehet tapattavat nuoria poikia, päti Vietnamissakin. Tilastotieteen opettajani selitti kerran, kuinka silloin järjestetyissä kutsunnoissa käytetty arvontametodi oli itse asiassa puolueellinen.)

No, mitä "Fortunate Son" sitten tarkoittaa Die Hardin kontekstissa? Eivätkö tekijät ole lainkaan tunteneet biisin historiaa tai kuunnelleet sen sanoitusta? Onko elokuvassa piilotettuja sodanvastaisia alavirtauksia? Vai edustaako kappale amerikkalaista everymania ja systeeminvastaisuutta/hallituksen kritiikkiä? Tätä voinee hyvin verrata The Bossin vuodatuksen "Born in the U.S.A." erilaisiin "käyttöihin".

Lopuksi Chris Rockin kommentti eilen esitetystä Late Night with Conan O'Brienistä. Rock toivoi, että Yhdysvallat olisi valmis mustaan presidenttiin - onhan sillä jo ollut "a retarded one".



PS. Deadwoodin ystävät voivat bongata leffasta sheriffi Bullockin esittelemässä toista ilmettään (so. ilman viiksiä).

Kun omena Richardsin päähän putosi

Tieteen historiaan liittyvillä tarinoilla ja anekdooteilla on oma viehätyksensä. Jatkuvan toiston kautta ne saavuttavat totuuden statuksen. Tarina on monesti tieteen traditiossa kerrattava alkumyytti Newtonista puun alla, Arkhimedeestä kylvyssä tai milloin mistäkin.

Näin Anna Makkonen kuvaa uuskritiikin syntyä artikkelissaan "Valokeilassa lukija" (Kuin avointa kirjaa. Leikkivä teksti ja sen lukija. Toim. Mervi Kantokorpi 1995):

- - Cambridgen yliopiston opettaja I. A. Richards, voidaan nähdä sekä uuskritiikin että lukijaan suuntautuneen kirjallisuudentutkimuksen taustalla. Teoksessaan Practical Criticism (1929) Richards selostaa kokemuksiaan kirjallisuuden opetuksesta yliopistossa. Hän antoi opiskelijoille analysoitavaksi sekä hyvinä että huonoina pidettyjä runoja, paljastamatta tekijän nimeä. Hän ei ollut tyytyväinen opiskelijoiden lukutaitoon: runoon tuotiin henkilökohtaisia muistumia ja assosiaatioita, analyyseissa juututtiin runon totuudellisuuden tai moraalin pohdintaan. Richards tuli siihen tulokseen, että opiskelijoiden vaikeudet johtuivat pääasiassa puutteellisista analyysivälineistä eli runoanalyysissa tarvittavista käsitteistä. Juuri tätä puolta uuskriitikot alkoivat kehittää.

Näinköhän? Eittämättä Richards on teettänyt kuvatun kaltaisen tehtävän opiskelijoillaan, mutta sekö tosiaan sysäsi kaiken liikkeelle? Richards voivotteli opiskelijoiden tuloksia ja totesi "ei helvetti, jätkät, nyt on tehtävä jotain". Näin uuskriitikot alkoivat pyyteettömästi luoda systemaattista ja tieteellistä metodia runojen analysointiin.

Tutkijoista ja tieteenteosta voisi antaa vähemmänkin ihanteellisen kuvan. Useinhan uuskritiikin taustalta hahmotetaan etelävaltiolaista poliittista ideologiaa, mutta tutkimusperinteen syntyä kuvattaessa kerrataan aina Richardsin oma selostus!

Uuskeskiaikainen verkostovaltio, bulgarialaista monarkismia ja muuta mukavaa

Luin äskettäin artikkelikokoelman Euroopan rajat - Laajentuva Euroopan unioni. Tapio Raunion ja Teija Tiilikaisen vuonna 2002 toimittama opus tarkastelee EU:n suurta itälaajenemista vähän ennen sen tapahtumista. Kirjassa puhutaan siis "hakijamaista" Bulgaria, Kypros, Latvia, Liettua, Malta, Puola, Romania, Slovakia, Slovenia, Tshekki, Turkki, Unkari ja Viro. Osa otettiin sittemmin mukaan leikkiin, osaa ei. Kokoelma pohtii todella monipuolisesti muun muassa päätöksentekoa, taloutta, puoluelaitosta, yhteistä ulkopolitiikka ja jäsenyysneuvotteluja laajentuvassa unionissa, mutta välillä kuitenkin Euroopan rajat koettelee sietokyvyn rajoja.

Esimerkiksi artikkeliinsa "Joustava integraatio" Peter Ekholm on liittänyt "selventävän" 9-sarakkeisen ja 7-rivisen taulukon joustavuusmallien avainmääritelmistä. Koska skannerin jälki oli todella kehnoa tarjoilen sinulle, lukija, nyt vain yhden otteen tuosta taulukonkammotuksesta. Tiedä siis jatkossa, että joustavan integraation joustavuusmallissa, jonka esikuvana tai tavoitteena on avoimet kumppanuudet, sopimussuhde on luokkaa sopimusten ulkopuolella, mutta se voi myös rajoittaa säännöstöä. Hallintotieteen arvosana ei olekaan koskaan kuulunut suunnitelmiini.

Alan muuten ymmärtää, miksi Esko Seppänen pitää Tiilikaista kovana federalistina. Kokoelman kirjoittajien tekstejä saattaisi hyvinkin lukea jonkinmoisten "EU-uskovaisten" kirjoittamina. Ehkä syynä on vain se, että tutkijat ottavat EU:n jotenkin annettuna, tavallaan itsestäänselvyytenä. Tuskin sitä pitää jatkuvasti kyseenalaistaakaan. Eihän suomalaista yhteiskuntapolitiikkaakaan tutkita siten, että aluksi pohditaan Suomen olemassaolon oikeutusta ja vaihtoehtoja sille (kansallisvaltioiden muodostumista ja tulevaisuutta tutkitaan toki kriittisesti muissa yhteyksissä). Kyse on toki vain rajauksista ja näkökulmista.

Kokoelman helmiä ovat Raunion artikkeli hakijamaiden puolulaitoksesta ja Sami Moision "Rajat, identiteetti ja valta: Laajentumisen poliittinen maantiede". Raunion esitys näiden itäisten hakijamaiden puoluelaitoksesta ei ole kovin mairitteleva: epävakaat puolueet, vaihtelevat intressiryhmät, isotkin äärioikeistolaiset liikkeet, eikä lainkaan vihreitä (vaikka sosiaalidemokraattisissa puolueissa taitaa olla myös piipertäjäsiipensä). Meikäläisiin vakaisiin oloihin tottuneelle kummallisesta puoluekentästä käyköön esimerkkinä bulgarialainen Simeon II, joka vuoden 2001 vaaleissa on saanut 42,7 prosentin kannatuksen. Puolue on "kansanliike maan kruunaamattoman kuninkaan, Espanjassa liikemiehenä toimineen Simeonin valitsemiseksi".

Moisio puolestaan esittelee kolme mallia EU:n alueelliseksi hahmoksi ja rajoiksi. EU voisi olla 1) liittovaltio, 2) valtioliitto tai 3) keskiaikaisen keisarikunnan kaltainen löyhien rajojen ja paikallisuuden luonnehtima subjekti eli uuskeskiaikainen verkostovaltio. Valtioliitto jää maininnalle, mutta liittovaltiota ja uuskeskiaikaista verkostovaltiota tai keisarikuntaa Moisio vertailee lähemmin. Liittovaltiota luonnehtii uuswestfalenilainen moderni tilakäsitys, kun taas uuskeskiaikainen verkostovaltio edellyttää postmodernia tilan ymmärtämistä. Moision ideat ovat erittäin mielenkiintoisia, enkä ryhdy niitä sen kummemmin referoimaan - kannattaa lukaista. Lyhyesti voisi sanoa, että liittovaltio olisi ehkä oikeudenmukaisempi ja tasa-arvoisempi asukkailleen, mutta postmodernisssa/uuskeskiaisessa verkostovaltiossa olisi hauskempaa.

Aivan lopuksi haluan vielä nostaa esiin Mikko Mattilan toiveen, jonka hän esittää päätöksentekoa käsittelevän artikkelinsa lopussa. Nizzan sopimusta esiteltyään Mattila kääntää katseensa tulevaan ja mainitsee EU:n perussopimuksia uudistamaan valitun konventin. "On syytä toivoa, että tämä konventti onnistuu valmistelutyössään paremmin kuin Nizzan sopimuksen valmistelijat." Ja kuinka sitten kävikään.

Luetut:

Raunio Tapio ja Tiilikainen Teija (toim.) 2002 Euroopan Rajat. Laajentuva Euroopan unioni. Helsinki: Gaudeamus.

Mustan huumorin ystäville

Piakkoin on luvassa merkintöjä lukupäiväkirjaan, mutta ennen niitä linkkivinkki mustan huumorin ystäville:

Suunnittele oma hautakivesi

Hulvattominta tässä makaaberissa palvelussa on ehdottomasti se virheilmoitus, jonka Internet Explorer antaa, kun ei valitse yhtäkään tarjolla olevista ristin kuvista. "Olkaa hyvä ja valitkaa risti!"

Se lyö laudalta jopa muinoin Windowsilta saamani (sinänsä elämänmyönteisemmän) nootin "Ei ehkä".

Koska tänään on maanantai, enkä voi siksi heittäytyä terävän analyyttiseksi, jätän lukijan pohdittavaksi, kertooko tällainen palvelu ajastamme individualismin ja liiallisen yksilökeskeisyyden karua tarinaa, vai onko kyseessä arkisen elämän (tässä yhteydessä kuoleman) siirtyminen Internetiin. Pariutuminen, lapset ja neulominenhan ovat täällä jo.

Viimeinen pöytä

Taannoin veikkasin Jennifer Harmania ensimmäisen PPT-turnauksen voittajaksi. No, äsken esitetyssä finaalissa Harman putosi pelistä ajoissa ennen loppukähinöitä. Mainitsin myös kolme muuta nimeä, joista yksi, John Juanda, kuuluikin turnauksen voittajalle.

Jäin vähän harmittelemaan turnauksen kakkosen, sympaattisenoloisen Chris Biglerin kohtaloa. Bigler pelasi ovelasti ja harkiten, vaihteli pelityyliään ja ajoittain "luki" Juandaa varsin hyvin. Itse asiassa Biglerin tyyli saattaa hieman muistuttaa omaani - erityisesti heikkouksien osalta. Viimeisessä kädessä Bigler maksoi Juandan all-in-korotuksen ässä-kasilla (Juandalla oli kolmospari), mikä oli oikeastaan ihan fiksu veto, sillä ässä-hai on todennäköisesti parempi aloituskäsi texas hold'emissä kuin satunnaiset kaksi korttia.

PPT jatkuu ensi viikolla kokonaan uudella turnauksella. Kannattaa uhrata lauantai-iltansa tai olla fiksumpi kuin minä ja hankkia tallentava digiboksi.

Salaliittoteoria

Mitä luulette, että asuntomessut tuo tähän pendelöintiä harrastavien ihmisten väestölisäykseen mukanaan?

- toimittaja Radio Suomessa 12.7.2007 noin klo 14.10

Äiti huolestui: Oletko irstas, Antti Tuisku?

- jompikumpi iltapäivälehti lööpissään tänään Simonkylän Ärrällä

Dadaismi elää ja voi hyvin. Onkohan kukaan koskaan epäillyt maailmanlaajuista dadaistien salaliittoa? Luulen, että se olisi puhtaan tilastollisesti paljon selitysvoimaisempi kuin monet muut aiemmin esitetyt käsitykset siitä, ketkä tätä maailmaa pyörittävät. Vavise, Bilderberg!

Kannattaa muuten lukea Kemppisen blogia. Hurjaa menoa sielläkin tänään.

Hajatelmia I

On se sentään pokeria. SubTV esittää E! Entertainment -sarjassaan Phil "Unabomber" Laakin isännöimän Pokeria Hollywoodissa (Hollywood Hold'em) -julkkispokeriohjelman. Formaatissa Laak vierailee aina jonkun enemmän tai vähemmän tunnetun ihmisen kotona ja pistää kotipelin pystyyn. Laak itse toimii jakajana ja kommentaattorina, kun julkkis ystävineen (osa julkkiksia, osa taviksia) pelaa texas hold'emiä. Sinänsä ohjelma on ihan viihdyttävää vaihtelua ammattilaispeleille - varsinkin jos nauttii jatkuvista all-in-tilanteista. Vaikka kaveriporukan vitsailu vaikuttaa välillä kovinkin teennäiseltä, osuvat kommentit toisinaan sangen hyvin. Eilisen pelin kakkonen kertoi muuttaneensa strategiaansa yhdennentoista oluen jälkeen. No, on se sentään pokeria. (Laak muuten tiettävästi seurustelee Jennifer Tillyn kanssa, joka on viehättävä piristys pokerinörttien keskellä.)

Ihan kokonaan en voinut eilistä pokeripeliä katsoa (onneksi), sillä ykkönen uusii vihdoinkin mainion brittikomedian Kyllä, herra ministeri. Muistan sarjan lapsuudestani. Yhä vaan yhtä hauskaa ja älykästä. Uusiminen ei ollut laisinkaan "rohkea päätös" Yleltä, mistä sarjan ystävät ovat varmasti kanssani samaa mieltä. Tehdäänköhän älykästä komediaa vielä jossain?

Aamun Hesari kertoi kellarimurtojen vähentyneen alan ammattilaisten jäätyä eläkkeelle. Nuoret eivät kunnioita perinteitä, on kai tulkinta. Tämä on pikemminkin osoitus huolestuttavasta kehityksestä, joka liittyy niin sanottujen suurten ikäluokkien eläköitymiseen: vaikka meidän ikäpolvellemme on lupailtu runsaasti töitä, ei tosiasiassa eläkkeelle siirtyvien ammattilaisten paikkoja enää täytetäkään. Kuka kohta varastaa vanhat leivänpaahtimemme ja liian pienet monot?

Lopuksi linkkivinkki: http://transport.wspgroup.fi/hklkartta/. Vaikuttaa ihan näppärältä, mutta minusta Kalle Koskisen täysin ilmainen kännykkäsovellus BusWatch on edelleen paras tapa seurata joukkoliikenteen pysäkkiaikatauluja (ainakin niillä vakiopaikoilla). Olen käyttänyt ohjelmaa jo muutaman vuoden. Ei vieläkään valittamista, vaikka Kalle muinoin juhlissa pyytelikin palautetta. Ohjelma osoittautui erittäin hyödylliseksi myös erään kerran, kun lauma tylsistyneitä lukiolaisia väitti joutuvansa kiiruhtamaan pian meneviin busseihin. Tarkistin pikaisesti aikataulut, ja hämmästyneet teinit joutuivat kestämään luennointiani tunnin loppuun asti.

Palautetta toimittajalle

Olen nyt ensimmäistä kertaa elämäni aikani kirjoittanut palautetta toimittajalle. Luulen, ettei tämä jää viimeiseksi, sillä olen aina nauttinut valittamisesta aivan erityisen paljon. Täytyykin tähän alkuun pyytää anteeksi ystävältäni J:ltä, joka työskentelee toimittajana ja sai siksi kuunnella eilen vaahtoamistani aiheesta, vaikka olikin varmaan varautunut rentouttavaaan terassi-iltaan.

Minulla siis kieltämättä vähän kiehahti yli, kun luin 4.7.2007 Vantaan Sanomissa ilmestynyttä toimittajan kirjoittamaa kolumnia (tai kolumnintapaista tekstiä). Olkoon toimittaja tässä yhteydessä "AK". Jutun otsikkona oli "Juhannus luotiliiveissä", ja se käsittelee väkivaltarikoksia ja AK:n omaa suhtautumista (pelkoa) niihin.

Ensimmäinen osa antamaani palautetta koski sitä, miten tällaisessa kolumnitekstissä voi käyttää oikeasti tapahtuneita rikoksia. AK rinnastaa juhannuksena Mäntsälässä konsertissa tapahtuneen surman motiivittomiin rikoksiin, vaikka kyseisen teon takanahan oli tiettävästi vanhat riidat ja kosto. Toimittajalta voitanee odottaa pitäytymistä tosiseikoissa, vaikka tekstilaji onkin uutista vapaampi.

Toiseksi ihmettelin AK:n yksittäistä kommenttia Porvoon taannoiseen puukotukseen. AK kirjoittaa: "Eipä olisi paljon harmittanut, vaikka poliisi olisi taltuttanut Porvoon puukkojunkkarin kumiluoteja järeämmillä ammuksilla ja strategisempaan paikkaan." Kysyin toimittajalta, vihjaako hän, että puukottaja oltaisiin voitu tappaa, vaikka hänet saatiinkin taltutettua muuten. Poliisin väliintulon jälkeenhän mies ei enää pystynyt vahingoittamaan ketään. Jäin myös miettimään, onko AK:n mielestä tällainen perusteettoman väkivallan käyttäminen oikeutettua niin sanottujen sekakäyttäjien ohella myös esimerkiksi mielenterveyspotilaisiin.

Viimeiseksi kritisoin kolumnia lähinnä pelkoa lietsovaksi, sillä siinä muun muassa otettiin esille jo joitakin vuosia vanha kirvessurma metrossa. AK kertoi istuvansa metrossa yhä "tarkasti siten, että takanani on seinä ja edessäni suora näköyhteys ovelle päin" ja perustelee tätä sillä, että "eipähän satu ikäviä yllätyksiä". Jokainen saa toki istua metrossa, miten haluaa, mutta onko tämä todella tarpeellista kirjoittaa lehteen? AK kirjoittaa Jarkko Sipilän esittämästä tiedosta, jonka mukaan "tuntemattomiin vastaantulijoihin kohdistuneet henkirikokset ovat yhä yleisempiä". Yleisempiä kuin milloin? Komparatiivi kaipaa vertailukohtaansa. Näin saattaa hyvinkin olla, mutta väkivaltarikokset kaiken kaikkiaan ovat kai vähentyneet Suomessa. Uutisointi (ja kolumnointi) taas on lisääntynyt.

AK:n teksti oli päällisin puolin ihan asiallisen kepeä, eikä sitä tokikaan voi syyttää mistään kiihkoilusta. En ole koskaan ollut näiden toimittajien kirjoittamien kolumnien suuri ystävä, sillä ne vaikuttavat lähinnä olevan toimitukselle helppoa sisältöä lehden sivuille, ja vakiopalsta täytetään, vaikkei sanottavaa olisi. Ainakin AK:n kolumni herätti enemmän ajatuksia kuin monet sepustukset siivouksesta, lastenhoidosta ja ärsyttävistä mainoksista.

Teoriasta, lyhyesti mutta ytimekkäästi

Jonathan Cullerin Literary Theory. A Very Short Introduction (OUP 1997) on erinomainen esitys kirjallisuudentutkimuksen peruskysymyksistä ja niistä ajatuksista ja ongelmakohdista, joihin kuka tahansa alan opiskelija jatkuvasti törmää opinnoissaan. Tämä kirja tulisi luetuttaa kaikilla fukseilla. Culler käy läpi peruskauran Saussuresta metaforaan ja metonymiaan sekä kertojasta queeriin, mutta laatii samalla yhtenäisen tekstin, joka jatkuvasti miettii, mitä 'teoria' itse asiassa tarkoittaakaan kirjallisuudentutkimuksessa. Se ei nimittäin ole kirjallisuuden teoriaa. Nimensä mukaisesti erittäin lyhyessä kirjassaan Culler tuo oivasti esiin (nyky)teorian moninaisuuden ja prosessiluonteen.

Erityistä kiitosta Culler ansaitsee kirjasensa mietitystä rakenteesta. Tietoisesti on hylätty perinteinen koulukuntia ja oppisuuntia kronologisesti esittelevä malli (jota edustavaan opukseen aion tarttua seuraavaksi), vaan Cullerin ajattelua rytmittää jatkuvasti kysymys teoriasta, siitä mikä oikeastaan on "ei-kirjallista" kirjallisuudentutkimuksessa. Kotimaisista alan perusesityksistä lähelle Culleria tulee Outi Alangon ja Tiina Käkelä-Puumalan toimittama Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä (SKS 2001), joka ei kuitenkaan antologiana kykene luomaan samanlaista yhtenäistä esitystä eriävästä aiheesta. Peruskäsitteiden suurin ongelma on materiaalin runsaus: kun kukin kirjoittaja on yrittänyt saada lyhyeen artikkeeliinsa kaiken oleellisen omasta aiheestaan (toki selkeitä painotuksia tehden), on alaan vasta tutustuvan opiskelijan hyvin vaikea saada oikeanlaista kokonaiskuvaa tutkimusalasta. Toisaalta taas Culler on karsinut teoksestaan pois ehkä liikaakin klassikkotutkimuksia tai muuten edustavia esimerkkejä, joita Peruskäsitteiden kirjoittajat tarjoavat runsaasti. Toki tämän antologian tavoitekin (käsitteiden määrittely ja niiden historian esittely) eroaa osin Cullerin päämäärästä.

Jokaisen suomalaisenkin kirjallisuusalan opiskelijan kannattaa lukaista Cullerinsa. Kirja on tosiaan erittäin lyhyt, ja siinä on jokunen hauska pilakuvakin. Aivan erityistä kiitosta Culler ansaitsee esimerkiksi poetiikan ja hermeneutiikan eron havainnollistamisesta lingvistiikan avulla. Myös kirjallisuudentutkimuksen ja kulttuurintutkimuksen suhteen analyysi on sovinnollisen osuva.

Luetut:

Culler, Jonathan 1997 Literary Theory. A Very Short Introduction. OUP.
(Alanko, Käkelä-Puumala (toim.) 2001 Kirjallisuudentutkimuksen peruskäsitteitä. Helsinki: SKS.)

PPT/WPT

World Poker Tourin (WPT) SubTV:n ohjelmistossa korvannut Professional Poker Tour (PPT), jossa on muuten selvästi ainakin osittain sama tuotantotiimi kuin WPT:ssä, on parantanut huimasti juoksuaan kauden aloitusjaksosta eilen esittettyyn neljänteen jaksoon. PPT:ssä seurataan ammattilaispelaajien kutsuturnausta viidessä eri kasinossa Yhdysvalloissa. Ammatilaiset on valittu erilaisten turnausten voittajista, WPT-finalisteista (moninkertaisista) ja Hall of Fame -tyyppisiltä listoilta. Mukana on myös Euroopan kymmenen parasta, mitä se sitten mahtaakaan tarkoittaa.

TV-pokeria seuraavan väen keskuuudessa PPT jakaa mielipiteitä: osa arvostaa mahdollisuutta seurata pelin kehittymistä koko turnauksen alusta loppuun; toiset taas kaipaavat WPT:n selkeyttä ja näyttävyyttä. Kehoitan kuitenkin kaikki katsomaan PPT:n ensimmäisen kasinon Foxwoodsin finaalipöytäpelin ensi lauantaina (varsinkin jos olet sitä mieltä, ettei pokeri sovi televisoitavaksi), sillä kauden aloituksen pahimmat virheet ja kömmähdykset on nyt korjattu. Selostus on osuvaa ja "spotlight"-pöytään keskitytään riittävän huolellisesti, vaikka toisinaan tarjoillaankin herkkupaloja muista pöydistä. Toki PPT:tä yhä vaivaavat liiallinen kertaus ja samoja asioita jankkaavat insertit, mutta näistä kärsi myös WPT. Sellaista se on, kun tuottajien mielestä television katsojien alinta yhteistä nimittäjää edustaa keskittymiskyvytön idiootti. Pokeriturnauksiahan voi seurata myös netistä - tästä lisää toisella kertaa.

Erikseen täytyy kiittää PPT:tä siitä, että se on näyttänyt Jennifer Harmanin erinomaisena pokerinpelaajana. WPT:llähän yksikään nainen ei ole vielä voittanut koko turnausta, eikä finaalipöytäänkään ole muistaakseni yltänyt kuin neljä tai viisi (Harman ehkä kahdesti). Näin siis Suomessa esitettyjen tuotantokausien aikana. Foxwoodsissa taas Harman on dominoinut peliä - toisinaan onnellakin, mutta useimmiten hienolla korotuspelaamisella. Veikkaankin Harmania historian ensimmäisen PPT-turnauksen voittajaksi. Muita mahdollisuuksia voisivat olla "Action" Dan Harrington, Ted Forest ja John Juanda Hoyt Corkinsin pudottua todella epäonnisesti.

Epäilijät, katsokaa siis ihmeessä PPT-finaali Foxwoodsista ensi lauantaina klo 22.55. (PPT muuten voittaa WPT:n myös hivenen inhimillisemmissä esitysajoissa. Kiitos, SubTV.) TV-pokeria on toki hankala seurata, jos Texas Hold'emin säännöt eivät ole tutut.

"My my, how modern the old folk have become"

TV2 esitti eilen karnevalistisen ja parodisen spagettiwesternin Nimeni on Nobody (Il mio nome è Nessuno, 1973). Taustapiruna on häärinyt Sergio Leone, jonka tuotantoon parodian kärki kohdistuu. Jopa suuri Ennio Morricone tuntui paikoin pilailevan omalla musiikillaan. Elokuvaa on tulkittu jälleen yhdeksi ”viimeiseksi lännenelokuvaksi”, mutta minusta varsinkin Henry Fondan esittämän Jack Beauregardin loppumonologi oli pikemminkin soihdun luovuttaminen eteenpäin kuin mikään hautajaispuhe. Toki elokuvassa oli peijaistenkin tuntua: wild bunch lyötiin jälleen, ja itse Sam Peckinpahkin makasi kuuden jalan syvyydessä. Villin lännen ja Yhdysvaltain historiallinen muutos rinnastuu metafiktiivisesti lännenelokuvan tekemisen tasoon.

Vaikka westernin kuolemaa on ennustettu tiuhaan, ovat huhut aina osoittautuneet liioitelluiksi. Uudistumiskykynsä genre on viimeksi näyttänyt HBO:n erinomaisessa Deadwoodissa.

Renessanssisaippuaa

Klassikkolukupiirimme Kesäkaanon käsitteli eilen William Shakespearen näytelmät Macbeth ja Rikhard III, jotka molemmat kuvaavat yläluokkaista murhaleikkiä ja vallananastajaa tavoitteenaan kruunu. Macbethin kompleksisuus, epäröinti ja häilyvämmät ihmiskuvaukset vetosivat lukupiirin muihin osallistujiin, mutta minua viehättivät Rikhard III:n suoraviivaisuus ja perhetragedian piirteet. Näytelmän nimihenkilö edustaa jonkinmoista puhdasta pahuutta - epämuodostunutta ulkonäköään myöten - ja petollisesti mutta varmasti tapattaa sukulaisiaan, jotka edeltävät häntä perimysjärjestyksessä.

Tulevan kuningas Rikhard III:n pahuuden vastapainona näytelmässä on runsaasti liiankin hyveellisiä hahmoja. Lopulta oikeudenmukaisuuden valtakuntaan palauttaa Richmond, jota lievän kornisti tsemppaavat voittoon Rikhardin uhrien kummitukset. Rikhard III muistuttaa rakenteellisesti toimintaelokuvaa tai trilleriä, jossa pahis on jo saavuttamaisillaan päämääränsä, kunnes sankari viime hetkellä pelastaa päivän. Ainoana erotuksena on mainittava se, että näytelmässä sankari esiintyy vasta lopussa. Kantavana toimijana onkin murhanhimoinen vallananastaja, jossa roolissa muuten näkisin mielelläni John Lithgow'n.

Molemmissa näytelmissä suurimpana virheenä pidin turhien hahmojen isoa määrää. Erilaista hoviväkeä pyörii jaloissa sotkemassa nerokkaan yksinkertaista perusasetelmaa (Macbethin epäröinti ja petollisuus; Rikhardin puhdas pahuus ja perheen kärsimys). Opiskelukaverini, teatterintekijä J tosin huomautti aivan oikein, että Shakespeare kirjoitti näytelmänsä omalle seurueelleen ja piti tietysti huolen siitä, että jokaiselle riitti rooli. Kuulemma "ylimääräisiä" henkilöitä usein karsitaankin, kun Shakespearen näytelmiä esitetään. Minua ainakin lukijana häiritsi se, että monilla hahmoilla on näytelmissä täsmälleen sama funktio. A.J. Greimas'n aktanttimallin termeillä siis samaa aktanttia edustaa usea eri aktori.

Strukturalistit ovat muuten luoneet runsaasti tällaisia näppäriä leluja, joilla voi pseudotieteellistää sen, minkä voisi sanoa suoraankin. Aktanttimallin lisäksi vaikkapa semioottinen neliö on hyvä esimerkki - alkujaan sekin kai Greimas'n tekele. Leikki sikseen, minusta tällaisista selventävistä malleista voi olla iloa ja apua kirjallisuudenkin jäsentämisessä, mutta suhtauden kuitenkin kovin skeptisesti siihen ajatukseen, että aivan erityisesti juuri tällaisten mallien avulla voitaisiin tavoittaa jotain olennaista fiktiosta. Yleisellä tasolla ajatus kirjallisuudesta ja sen lukemisesta pelkkänä struktuurien kiertona ja havaitsemisena vaikuttaa kovin köyhältä. Paradoksaalisesti kuitenkin tästä strukturalismi-antipatiastani huolimatta semiotiikka on viime aikoina kiinnostanut minua. Ehkä aihe ansaitsee tarkempaa pohdiskelua vielä myöhemmin.

Lopuksi vielä sananen lukemieni näytelmien suomennoksista. Lukupiirissä asiaa käsiteltiin vähän laajemminkin: muun muassa kiiteltiin vuolaasti WSOY:n suurprojektia ja todettiin, että Matti Rossi on valtionpalkintonsa ansainnut, eikä menneillä, sinänsä tuomittavilla typeryyksillä voi olla sen myöntämiseen mitään vaikutusta. Lukemani Macbeth oli Paavo Cajanderin koukeroinen käännös, eikä Rikhard III:kaan ollut näitä uusia käännöksiä vaan Rossin varhaisempi työ vuodelta 1968. Rossi suomensi Rikhard III:n Helsingin kaupunginteatterille, jossa Kalle Holmberg ohjasi näytelmän samana vuonna. Saatesanoissaan Holmberg kirjoittaa:

Mutta kaiken tämän takaa me alusta alkaen etsimme kuninkaitakin mahtavampaa tekijää, niitä jotka rakensivat kuninkaiden laivat, ruokkivat heidät ja kuolivat heidän sodissaan. Annoimme heille äänen, balladin jossa nuori työläinen laulaa rauhasta ja rakkaudesta, laulun jossa taisteluun valmistautuva sotilas kertoo kuninkaansa pyhästä sodasta, tuskasta, ruumiista, orvoista ja itsepetoksesta.

Nykylukijaa, minua siis, näytelmätekstin loppuun liitetyt kaksi laulua, joita en nyt ryhdy toistamaan tässä, kaikessa idealistisuudessaan ja sotilaan laulu avoimessa pasifistisuudessaan hieman huvittavat, sillä onhan ne ympätty mukaan suoranaiseen renessanssisaippuaan, josta television katsojat (tai antiikin teatterin tuntijat) voivat bongata tutut perhekiistat, kostosuunnitelmat, yksinpuhelut ja sen sellaiset. Ehkä 1968 näytelmää osattiin lukea avoimena tekstinä, joka avautuu, niin kuin sen halutaan avautuvan. Vaan osataan sitä vieläkin: näin taannoin Mysteeriteatterin esityksen Romeo ja Julia ovat kuolleet, jossa me harmillisen harvat katsojat saimme hämmästellä kahden miehen romanssia.


Luetut:

Shakespeare, William Macbeth. Kokoelmassa Draamoja II vuodelta 1994. Suom. Paavo Cajander. Helsinki: WSOY.

Shakespeare, William Rikhard III. Suom. Matti Rossi 1968/1977. Helsinki: Tammi.

Jälkijunassa

Onko Blogostaniaan menijöitä? Jälkijunakin meni jo!

Kun bloggaus on vihdoin poissa muodista, out ja yhtä last season kuin 'passé', voin minäkin kokeilla sitä. Totuuden nimissä on myönnettävä, ettei tämä ole aivan ensimmäinen blogini, mutta tämän postauksen jälkeen olen blogannut omissa nimissäni enemmän kuin koskaan aiemmin.

Hyvä bloggaaja valitsee tietysti mielenkiintoisen aiheen, jonka tuntee hyvin, ja kirjoittaa siitä. Opiskelukaverini H kertoi saaneensa runsaasti negatiivista palautetta erehdyttyään kerran postaamaan kirjallisuudesta bile-elämäaiheisten juttujen sijaan.

Minä puolestani aion kuitenkin kirjoittaa tänne ainakin sanan tai pari kutakuinkin kaikesta lukemastani. Luvassa on myös (jos aikaa ja intoa riittää) kärkeviä huomioita elokuvista, televisiosta, yliopistomaailmasta ja - suuresta rakkaudestani - pokerista.

Nyt jätän sinut, hyvä lukijani, penkin syrjällesi odottamaan seuraavaa postaustani. Se käsittelee Shakespearea.

PS. Manne-tv:n hengessä taidan julistaa lukijakilpailun blogin nimeämiseksi uudestaan. Parhaimmat ehdotukset hylätään kateellisena.