Kaksi kesän lukupiiriä varten luettua opusta jäi silloin kommentoimatta. Niistä siis nyt lyhyet kommentit. Lyhyitä kommentteja lienee luvassa aika runsaasti pitkin syksyä, sillä olen erinäisten kurssivalintojen ja yhden isomman projektin myötä haalinut itselleni melkoisen lukulistan. Omaksi ilokseni ja unohtamisen estämiseksi kustakin teoksesta on aikomukseni kirjoittaa jotain.
Kesän lukupiiri tarjosi erittäin ankean kokemuksen: kaverini H ja minä saimme kahdestaan keskustella kahdesta kirjasta, joita emme olisi halunneet lukea. Myönnettäköön, että tunsin pientä kiinnostusta Väinö Kirstinän runokokoelmaan, enkä pahemmin pannutkaan pahekseni sen lukemista. Sen sijaan Maurice Blanchot'n lyhyt teksti kiteytti erinomaisesti kaiken sen, mistä en pidä ranskalaisessa filosofiassa.
Lukupiirissä oltiin sitä mieltä (se taisi olla H enkä minä), että Kirstinän Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma on kestänyt sangen hyvin aikaa, koska kokoelmaa voi pitää pikemminkin anarkistisena kuin suoran vasemmistolaisena. Televisio oli korostuneesti esillä kokoelman runoissa tavalla, joka loi miellyttävästi tajun siitä, että lukee jotain vanhaa. Kirstinä on ryhmittänyt runonsa vanhan kirjastolajittelun mukaan. Tämän lajittelun eurosentrisyys on suorasukaisuudessaan hämmentävä nykylukijalle. Esimerkkinä osa 4 eli "Maantiede. Matkat. Kansantiede.":
Suosikkini kokoelmasta on scifiksi nimetty "Suomi vuonna 1975", jossa Kekkonen puhuu kuvapuhelua. Runo on niin villin parodinen, että pilkan kohdetta on vaikea nimetä. Kannattaa vilkaista vaikkapa seuraavalla kirjastovisiitillä.
Jääköön Blanchot'n teksti esittelyittä. Mainitsen kuitenkin yhden kohdan Heikki Kujansivun jälkisanoista. Blanchot'n mukaan kuolema on "mahdoton välttämätön". Kujansivu tulkitsee Derridaa, joka "toteaa, että siinä on huomionarvoista nimenomaan se, että kyseessä ei ole sen enempää konjunktio (mahdoton ja välttämätön) kuin disjunktio (mahdoton mutta välttämätön)". Mitä vaihtoehtoja sitten muka jää?
Siis mitä vikaa ranskalaisessa filosofiassa: 1) sitä luonnehtii aavistuksenomainen ymmärtäminen ja 2) sen ajatus ei ole kirkas eikä toistettavissa eli sitä ei voi muotoilla mitenkään toisin.
Kesän lukupiiri tarjosi erittäin ankean kokemuksen: kaverini H ja minä saimme kahdestaan keskustella kahdesta kirjasta, joita emme olisi halunneet lukea. Myönnettäköön, että tunsin pientä kiinnostusta Väinö Kirstinän runokokoelmaan, enkä pahemmin pannutkaan pahekseni sen lukemista. Sen sijaan Maurice Blanchot'n lyhyt teksti kiteytti erinomaisesti kaiken sen, mistä en pidä ranskalaisessa filosofiassa.
Lukupiirissä oltiin sitä mieltä (se taisi olla H enkä minä), että Kirstinän Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma on kestänyt sangen hyvin aikaa, koska kokoelmaa voi pitää pikemminkin anarkistisena kuin suoran vasemmistolaisena. Televisio oli korostuneesti esillä kokoelman runoissa tavalla, joka loi miellyttävästi tajun siitä, että lukee jotain vanhaa. Kirstinä on ryhmittänyt runonsa vanhan kirjastolajittelun mukaan. Tämän lajittelun eurosentrisyys on suorasukaisuudessaan hämmentävä nykylukijalle. Esimerkkinä osa 4 eli "Maantiede. Matkat. Kansantiede.":
40. Yleisteokset.
41. Eurooppa yleensä.
42. Suomi.
43. Pohjoismaat.
44. Saksa.
45. Iso-Britannia.
46. Ranska.
47. Muut Euroopan maat.
48. Muut maanosat.
49. Napamaat.
Suosikkini kokoelmasta on scifiksi nimetty "Suomi vuonna 1975", jossa Kekkonen puhuu kuvapuhelua. Runo on niin villin parodinen, että pilkan kohdetta on vaikea nimetä. Kannattaa vilkaista vaikkapa seuraavalla kirjastovisiitillä.
Jääköön Blanchot'n teksti esittelyittä. Mainitsen kuitenkin yhden kohdan Heikki Kujansivun jälkisanoista. Blanchot'n mukaan kuolema on "mahdoton välttämätön". Kujansivu tulkitsee Derridaa, joka "toteaa, että siinä on huomionarvoista nimenomaan se, että kyseessä ei ole sen enempää konjunktio (mahdoton ja välttämätön) kuin disjunktio (mahdoton mutta välttämätön)". Mitä vaihtoehtoja sitten muka jää?
Siis mitä vikaa ranskalaisessa filosofiassa: 1) sitä luonnehtii aavistuksenomainen ymmärtäminen ja 2) sen ajatus ei ole kirkas eikä toistettavissa eli sitä ei voi muotoilla mitenkään toisin.
Luetut:
BLANCHOT, Maurice 2002/2004 "Kuolemani hetki". Suom. Janne Kurki teoksessa Kuolemantuomio & Kuolemani hetki. Helsinki: Apeiron Kirjat.
KIRSTINÄ, Väinö 1967 Pitkän tähtäyksen LSD-suunnitelma. Helsinki: Tammi
1 kommentti:
Moi Juha,
alkuun pahoittelut, etten tuolloin saapunut paikalle, vaikka sillä tavalla itsekkäästi ajoinkin Blanchot'n teoksen lukulistalle (unohtamatta toki sälytää osaa vastuusta myös Veran harteille).
Sitten asiaan. Kirjoitat seuraavaa:
"Kujansivu tulkitsee Derridaa, joka 'toteaa, että siinä on huomionarvoista nimenomaan se, että kyseessä ei ole sen enempää konjunktio (mahdoton ja välttämätön) kuin disjunktio (mahdoton mutta välttämätön)'. Mitä vaihtoehtoja sitten muka jää?"
Miten olisi adjektiiviattribuutti? Tosin ottaen huomioon, kuinka tuo lainaamasi virke jatkuu ("...vaan että mainittu ilmaus ilmentää kaksinaisuudessaankin ainoastaan yhtä piirrettä" [s.67]) olisi kai paras muotoilu suomessa yhdyssana mahdoton-välttämätön.
Mutta en ole lukenut Blanchot'n L'Ecritur du desastrea enkä kyllä Derridan Demeurea, joten en voi kuin arvailla.
(Pakko kuitenkin myöntää, tämä kohta pisti itsellänikin silmään aika pahasti - tosin eri syystä kuin sinulla: missään en ole koskaan nähnyt disjunktiota rinnastettavan mutta-sanaan. Huh.)
Ymmärrän kyllä, että tekstisi on lähinnä tarkoitettu poleemiseksi heitoksi, mutta siltikin olen vähän pettynyt siihen, että puhut ainoastaan "ranskalaisesta filosofiasta". Ja kuintekin lukemasi kirja on ennen kaikkea kahden KAUNOKIRJALLISEN (ja vieläpä kahden eri suomentajan kääntämämän) tekstin muodostava kokoelma, jonka kyljessä sitten on näitä filosofisia pohdintoja.
Olisi ollut ihan mielenkiintoista kuulla, olivatko nuo itse tarinat mielestäsi yhtä surkeaa kuraa kuin Derridan tulkinta sinusta on...
"Siis mitä vikaa ranskalaisessa filosofiassa: 1) sitä luonnehtii aavistuksenomainen ymmärtäminen ja 2) sen ajatus ei ole kirkas eikä toistettavissa eli sitä ei voi muotoilla mitenkään toisin."
Just joo. Kaikella kunnioituksella, Juha: tämä kappaleko on mielestäsi sitten sitä kirkasta ajattelua? Henkilökohtaisesti en kyllä ymmärrä, miten onnistut päättelemään ei-kirkkaudesta (mitä ikinä se tarkoittaakaan) ei-toistettavuuden (eikö kaikki ole toistettavissa?) ja toisin muotoilun mahdottomuuden (eikö tämä ole juuri sitä, mitä niin Derrida kuin Kujansivu osaltaan tekevät?).
Olisi myös ihan kiva kuulla, keitä kaikkia ranskalaisia filosofeja niputat tähän "ranskalaisen filosofian" kategoriaan Derridan lisäksi, ja mitä tämä kaikki tarkoittaa heidän diskursseissaan. Se ei nimittäin tuosta luonnehdinnasta ihan hetkessä aukea...
Lähetä kommentti