Uuskeskiaikainen verkostovaltio, bulgarialaista monarkismia ja muuta mukavaa

Luin äskettäin artikkelikokoelman Euroopan rajat - Laajentuva Euroopan unioni. Tapio Raunion ja Teija Tiilikaisen vuonna 2002 toimittama opus tarkastelee EU:n suurta itälaajenemista vähän ennen sen tapahtumista. Kirjassa puhutaan siis "hakijamaista" Bulgaria, Kypros, Latvia, Liettua, Malta, Puola, Romania, Slovakia, Slovenia, Tshekki, Turkki, Unkari ja Viro. Osa otettiin sittemmin mukaan leikkiin, osaa ei. Kokoelma pohtii todella monipuolisesti muun muassa päätöksentekoa, taloutta, puoluelaitosta, yhteistä ulkopolitiikka ja jäsenyysneuvotteluja laajentuvassa unionissa, mutta välillä kuitenkin Euroopan rajat koettelee sietokyvyn rajoja.

Esimerkiksi artikkeliinsa "Joustava integraatio" Peter Ekholm on liittänyt "selventävän" 9-sarakkeisen ja 7-rivisen taulukon joustavuusmallien avainmääritelmistä. Koska skannerin jälki oli todella kehnoa tarjoilen sinulle, lukija, nyt vain yhden otteen tuosta taulukonkammotuksesta. Tiedä siis jatkossa, että joustavan integraation joustavuusmallissa, jonka esikuvana tai tavoitteena on avoimet kumppanuudet, sopimussuhde on luokkaa sopimusten ulkopuolella, mutta se voi myös rajoittaa säännöstöä. Hallintotieteen arvosana ei olekaan koskaan kuulunut suunnitelmiini.

Alan muuten ymmärtää, miksi Esko Seppänen pitää Tiilikaista kovana federalistina. Kokoelman kirjoittajien tekstejä saattaisi hyvinkin lukea jonkinmoisten "EU-uskovaisten" kirjoittamina. Ehkä syynä on vain se, että tutkijat ottavat EU:n jotenkin annettuna, tavallaan itsestäänselvyytenä. Tuskin sitä pitää jatkuvasti kyseenalaistaakaan. Eihän suomalaista yhteiskuntapolitiikkaakaan tutkita siten, että aluksi pohditaan Suomen olemassaolon oikeutusta ja vaihtoehtoja sille (kansallisvaltioiden muodostumista ja tulevaisuutta tutkitaan toki kriittisesti muissa yhteyksissä). Kyse on toki vain rajauksista ja näkökulmista.

Kokoelman helmiä ovat Raunion artikkeli hakijamaiden puolulaitoksesta ja Sami Moision "Rajat, identiteetti ja valta: Laajentumisen poliittinen maantiede". Raunion esitys näiden itäisten hakijamaiden puoluelaitoksesta ei ole kovin mairitteleva: epävakaat puolueet, vaihtelevat intressiryhmät, isotkin äärioikeistolaiset liikkeet, eikä lainkaan vihreitä (vaikka sosiaalidemokraattisissa puolueissa taitaa olla myös piipertäjäsiipensä). Meikäläisiin vakaisiin oloihin tottuneelle kummallisesta puoluekentästä käyköön esimerkkinä bulgarialainen Simeon II, joka vuoden 2001 vaaleissa on saanut 42,7 prosentin kannatuksen. Puolue on "kansanliike maan kruunaamattoman kuninkaan, Espanjassa liikemiehenä toimineen Simeonin valitsemiseksi".

Moisio puolestaan esittelee kolme mallia EU:n alueelliseksi hahmoksi ja rajoiksi. EU voisi olla 1) liittovaltio, 2) valtioliitto tai 3) keskiaikaisen keisarikunnan kaltainen löyhien rajojen ja paikallisuuden luonnehtima subjekti eli uuskeskiaikainen verkostovaltio. Valtioliitto jää maininnalle, mutta liittovaltiota ja uuskeskiaikaista verkostovaltiota tai keisarikuntaa Moisio vertailee lähemmin. Liittovaltiota luonnehtii uuswestfalenilainen moderni tilakäsitys, kun taas uuskeskiaikainen verkostovaltio edellyttää postmodernia tilan ymmärtämistä. Moision ideat ovat erittäin mielenkiintoisia, enkä ryhdy niitä sen kummemmin referoimaan - kannattaa lukaista. Lyhyesti voisi sanoa, että liittovaltio olisi ehkä oikeudenmukaisempi ja tasa-arvoisempi asukkailleen, mutta postmodernisssa/uuskeskiaisessa verkostovaltiossa olisi hauskempaa.

Aivan lopuksi haluan vielä nostaa esiin Mikko Mattilan toiveen, jonka hän esittää päätöksentekoa käsittelevän artikkelinsa lopussa. Nizzan sopimusta esiteltyään Mattila kääntää katseensa tulevaan ja mainitsee EU:n perussopimuksia uudistamaan valitun konventin. "On syytä toivoa, että tämä konventti onnistuu valmistelutyössään paremmin kuin Nizzan sopimuksen valmistelijat." Ja kuinka sitten kävikään.

Luetut:

Raunio Tapio ja Tiilikainen Teija (toim.) 2002 Euroopan Rajat. Laajentuva Euroopan unioni. Helsinki: Gaudeamus.